Päättämättä mitään tästä puutteellisesta kokeesta on meidän monen muun omituisen piirteen perustuksella pakko otaksua, että mehiläisten kesken on olemassa henkistä keskuusyhteyttä, joka ei rajotu kieltämiseen tai myöntämiseen eikä niihin alkeellisiin suhteisiin, joita ruumiinliike tai esimerkki määrää. Muun muassa voisi viitata työn liikuttavaan sopusointuun pesässä, hämmästyttävään työnjakoon sekä työn säännölliseen menoon. Olen esim. usein huomannut, että aamulla merkitsemäni hunajankokoojat iltapäivällä—ellei kukkasia ollut aivan erikoisen runsaasti—olivat muissa töissä, hautomakammioita lämmittämässä tai tuulettamassa, taikkapa löysin ne siitä joukosta, joka muodostaa nuo uinuvat salaperäiset ketjut, joiden keskuudessa vahanvalmistajat ja-veistäjät tekevät työtään. Olen niinikään huomannut, että ne työmehiläiset, joiden näin kokoovan siitepölyä yhden tai kahden päivän kuluessa, eivät enää tuoneet sitä seuraavana päivänä, vaan lähtivät yksinomaan hunajan hakuun, ja päinvastoin.
Mitä työnjakoon tulee, voisi vielä mainita mitä kuuluisa ranskalainen mehiläishoitaja Georges de Layens sanoo mehiläisten jakautumiseksi eri hunajaatuottavien kasvien osalle. Joka päivä, heti auringonnousun ensimäisinä kultaisina hetkinä ja aamuruskon tiedustelijain palattua pesään, unesta heräävä kansa vastaanottaa hyviä uutisia ulkomaailmasta: "Tänään kanavaa reunustavat lehmukset kukkivat",—"valkoinen apila valaisee tiensyrjien ruohoa",— "niittyjen mesikot ja salviat avaavat nuppunsa",—"liljat, resedat ovat täynnä siitepölyä". Pian, täytyy järjestyä, ryhtyä toimenpiteisiin, jakaa työ. Viisituhatta kaikkein vahvinta lentää lehmuksiin saakka, kolmetuhatta nuorinta liitelee valkoapilaita verottamaan. Nuo imivät eilen kukkien hunajaa, tänään ne, lepuuttaakseen kieltänsä ja mesimahansa rauhasia, lähtevät poimimaan resedan punaruskeata siitepölyä, toiset taas kokoovat isojen liljojen keltaista siitepölyä, sillä saman mehiläisen ei milloinkaan näe kokoovan tai sekottavan eriväristä tai erilaatuista siitepölyä; ja tuon kauniin tuoksuvan jauhon järjestelmänmukainen lajitteleminen aitoissa eri värivivahduksien ja syntyperän mukaan on pesän mieliharrastuksia. Näin tuo kätketty henki jakaa käskynsä. Heti työmehiläiset lähtevät pitkissä jonoissa, ja jokainen lentää suoraan työhönsä. Mehiläisillä näyttää, sanoo Layens, olevan tarkat tiedot seudusta ja kaikkien määrämatkan päässä pesästä kasvavien kasvien suhteellisesta hunaja-arvosta ja etäisyydestä.
"Jos huolellisesti pitää silmällä hunajankokoojien eri matkasuuntia, sekä jos yksityiskohtaisesti tarkastaa mehiläisten hunajankorjuuta lähiseudun eri kukista, niin huomaa, että työmehiläiset jakaantuvat eri kukkien osalle suhteellisesti kunkin lajin kasvien lukumäärän ja samalla niiden hunajarikkauden mukaan. Ja vielä lisäksi, ne arvioivat joka päivä paraimman mesinesteen arvon, jonka kulloinkin voivat koota varastoihinsa.
"Jos esim. keväällä pajujen kukkimisen jälkeen, aikaan, jolloin ei niityillä ole vielä ollenkaan kukkia, mehiläisillä ei ole muita tulolähteitä kuin metsän ensimäiset kukat, näkee niiden innokkaasti käyvän vuokkoja, imikkejä, kinsterejä (genista) ja orvokkeja verottamassa. Jos muutaman päivän kuluttua kaali- tahi rapsipellot alkavat kukkia verraten runsaasti, huomaa mehiläisten miltei täydellisesti lakkaavan käymästä metsäkukkien luona, vaikka ne ovat vielä kauniimmassa kukoistuksessaan, käydäksensä yksinomaan kaali- ja rapsikukilla.
"Joka päivä ne täten määräävät jakautumisensa eri kasveihin nähden, voidakseen siten koota paraimman hunajan pienimmässä mahdollisessa ajassa.
"Voi siis väittää, että mehiläisten asumuskunta yhtä hyvin korjuutöissään kuin pesän sisällä osaa järkiperäisesti jaella työntekijäin lukumäärän, samalla kuin se toteuttaa työnjaon periaatetta."
XI
Mutta mitä se meitä koskee, lausunee joku, onko mehiläisillä enemmän tahi vähemmän järkeä? Miksi punnitsemme niin huolellisesti noin pientä, miltei näkymätöntä ainehiukkasta, ikäänkuin olisi kysymys jostakin ihmenesteestä, josta ihmiskunnan kohtalo riippuisi? Liiottelematta ollenkaan luulen, että mielenkiintomme siinä suhteessa on hyvinkin ymmärrettävä. Löytäessämme ulkopuolelta omaa itseämme järjen varman merkin, tunnemme miltei samaa liikutusta kuin Robinson nähdessään ihmisjalan jäljen saarensa hiekkarannalla. Tuntuu kuin olisimme vähemmän yksin, kuin luulimme olevamme. Koetellessamme saada selkoa mehiläisen järjestä tutkimme itse asiassa niissä sitä, mikä omassa olemuksessamme on kallisarvoisinta, hiukkasta sitä ihmeteltävää ainetta, jolla on, kaikkialla missä se ilmenee, se mahtava ominaisuus, että se voi muuttaa sokeat pakkovoimat, järjestää, kaunistaa ja monistaa elämää ja hillitä hämmästyttävällä tavalla kuoleman alituisesti uhkaavaa valtaa ja sitä säälimätöntä isoa virtaa, joka syöksee melkein kaiken olemassa-olevan ikuiseen tajuttomuuteen.
Jos me yksin omistaisimme ja ylläpitäisimme ainehiuketta tässä erityisessä kukoistuksen eli kirkkauden tilassa, jota sanomme järjeksi, olisi meillä oikeus pitää itseämme erioikeutettuina, kuvailla mielessämme, että luonto on saavuttanut meissä jonkunmoisen huippukohdan; mutta nytpä näemmekin kokonaisen jakson olentoja, kalvosiipiset, joissa se on saavuttanut miltei samanlaisen kehitysasteen. Tämä ei vielä ratkaise kenties mitään, mutta tällä tosiseikalla on siitä huolimatta kunniasijansa niiden monien pienten tosiseikkojen joukossa, jotka kukin osaltaan valaisevat asemaamme tässä maailmassa. Tästä löydämme, yhdeltä näkökohdalta katsoen, vastineen oman olemuksemme selittämättömimmälle kohdalle; tässä näemme sarjan eriasteisia elämän muotoja, joita voimme hallita ja tarkastella korkeammalta näkökohdalta kuin mitä meidän olisi mahdollista saavuttaa voidaksemme silmällämme käsittää ihmiselämän lakeja. Tässä me tapaamme ikäänkuin lyhennetyssä muodossa suuria ja yksinkertaisia peruspiirteitä, joita emme milloinkaan omassa suunnattomassa olopiirissämme saa tilaisuutta selvittää tai loppuun saakka seurata. Siinä on henki ja aine, laji ja yksilö, kehitys ja pysyväisyys, menneisyys ja tulevaisuus, elämä ja kuolema, kaikki yhdistyneenä pieneen kappaleeseen, jonka voimme nostaa kädellämme ja kokonaisuudessaan nähdä yhdellä silmäyksellä; ja syystä voimme kysyä, onko kappaleiden voima ja laajuus ajassa ja paikassa yhtä suuressa määrin, kuin luulemme, omiansa määräämään luonnon salaisen aatteen ilmestysmuotoa,—aatteen, jota koetamme tavottaa mehiläispesän pienestä historiasta, jossa muutama päivä on vuosisadan veroinen, yhtä hyvin kuin ihmiskunnan suuresta historiasta, jossa kolme sukupolvea runsaasti täyttää pitkän vuosisadan.