Mutta Panurgus-suvussa, Dasypodain serkuissa, leimahtaa äkkiä ilmi pieni valonsäde ja valaisee uuden tunteen syntymistä tuossa satunnaisessa kasaumassa. Ne kokoontuvat samalla tavoin kuin edelliset, ja jokainen kaivaa omaksi tarpeekseen maanalaisen asuntonsa, mutta pesän suu, käytävä, joka maan pinnalta johtaa eri luoliin, on yhteinen. "Kennojen rakentamiseen nähden", sanoo edelleen Perez, "jokainen täten käyttäytyy ikäänkuin olisi yksin, mutta kaikki käyttävät hyväkseen yhteistä sisäänkäytävää, kaikki hyötyvät tässä kohden yhden työstä ja säästävät siten sen ajan ja vaivan, joka vaadittaisiin, jos kukin rakentaisi eri käytävän. Olisi hauskaa tietää, eikö tätä alustelevaa työtä kenties tehdä yhteisvoimin ja eivätkö useat naaraat ota vuorotellen työhön osaa."

Olkoonpa asian laita mikä tahansa, veljeyden aate on lävistänyt väliseinän, joka erotti kahta eri maailmaa. Ei enää talvi, nälkä eikä kuoleman kauhu sitä pakota esille säikähtyneen ja tuntemattoman vaiston syvyyksistä; toimelias elämä sen toimeen herättää. Mutta tälläkin kertaa se pysähtyy heti, eikä sen onnistu tunkeutua kauemmaksi siihen suuntaan. Vähät siitä, se ei lannistu, vaan koettelee toisia teitä. Ja nyt se jo tunkeutuu kimalaisten luo, kypsyy siellä, ruumistuu toisenlaisessa ilmapiirissä sekä tekee ensimäiset ratkaisevat ihmetyönsä.

XII

Kimalaiset, nuo paksut, pörröiset, surisevat hyönteiset, pelottavat mutta rauhalliset, jotka me kaikki tunnemme, elävät alkuaan yksinänsä. Heti maaliskuun ensi päivinä talven yli elänyt hedelmöitetty naaras ryhtyy pesäänsä rakentamaan, joko maan alle tai pensaikkoon, riippuen lajista, mihinkä se kuuluu. Hän on yksin maailmassa heräävän kevään helmassa. Hän raivaa, kaivaa, verhoilee valitsemansa paikan. Sitten hän rakentaa jotensakin muodottomia vahakennoja, varustaa ne hunajalla ja siitepölyllä, munii, hautoo muniansa, hoitaa ja ruokkii niistä syntyneitä toukkia, ja pian häntä ympäröi parvi tyttäriä, jotka häntä auttavat kaikissa hänen sisä- ja ulkotöissään, ja muutamat niistä ryhtyvät taas vuoroonsa munimaan. Hyvinvointi kasvaa, kennojen rakennustapa paranee, asumuskunta lisääntyy. Sen perustaja pysyy yhä sen sieluna ja korkeimpana emona ja hallitsee kuningaskuntaa, jota miltei voi sanoa oman hunajamehiläisemme yhteiskunnan luonnokseksi. Tämä luonnos on muutoin jotensakin kömpelötekoinen. Sen hyvinvointi pysyy aina ahtaissa rajoissa, lait ovat epämääräisiä ja niitä totellaan huonosti; muinaisaikuinen oman suvun syöminen sekä lastenmurhat ilmenevät aika-ajoin uudestaan, rakennustapa on epämuotoinen ja tuhlaavainen, mutta se mikä enemmän kuin mikään muu erottaa näitä molempia yhteiskuntia on, että toinen on pysyväinen, toinen vain lyhytaikainen. Kimalaisten yhteiskunta näet häviää kokonaan syksyllä, sen kolme- tai neljäsataa asujanta kuolee jättämättä jälkeäkään olemassaolostaan, koko tämä ponnistus raukeaa tyhjään, eikä siitä jää eloon kuin yksi ainoa naaras, joka tulevana keväänä on alottava samassa yksinäisyydessä ja samassa köyhyydessä kuin äitinsäkin saman hyödyttömän työn. Mutta jäljelle jää kuitenkin se tosiasia, että tällä kertaa aate on tullut voimastaan tietoiseksi.—Me emme näe sen menevän tätä rajaa ulommaksi kimalaisten piirissä, mutta tavalleen uskollisena se pian jonkunmoisen väsymättömän sielunvaelluksen kautta toteutuu, väristen vielä viimeisen voittonsa riemusta, kaikkivaltaisena ja miltei täydellisenä toisessa ryhmässä, heimon viimeisen edellisessä, siinä joka käy välittömästi oman, tätä aatetta kruunaavan, kesyn mehiläisemme edellä, tarkotan Meliponitien ryhmää, joka käsittää troopillisten seutujen Melipona- ja Trigona-mehiläiset.

XIII

Siinä kaikki on järjestetty samalla tavoin kuin meidän mehiläispesissämme. Siinä on luultavasti emo,[24] hedelmättömiä työmehiläisiä ja koiraksia. Ovatpa useat yksityskohdat siinä paremminkin järjestettyjä. Koirakset esim. eivät ole kokonaan joutilaita; ne erittävät vahaa. Pesän sisäänkäytävä on huolellisemmin suojeltu: kylminä öinä sulkee sen ovi, kuumina öinä taas jonkunmoinen verho, joka päästää ilmavirran sisään.

Mutta yhteiskunta on heikompi, elämä yleensä epävarmempi, hyvinvointi rajotetumpi kuin meidän mehiläisillämme, ja kaikkialla, mihin näitä tuodaan, Meliponitit pyrkivät häviämään niiden tieltä. Veljeyden aate on yhtä suuressa määrin ja yhtä loistavasti kehittynyt molemmissa roduissa, paitsi yhdessä kohden, missä se toisessa rodussa ei ole saavuttanut enempää, kuin mitä se jo oli toteuttanut kimalaisten ahtaassa suvussa. Tämä kohta on yhteistyön koneentapainen järjestys, voimien tarkasti määrätty käyttö, sanalla sanoen koko yhteiskunnan rakenne, joka silminnähtävästi on alemmalla kannalla. Riittänee kun muistutan sitä mitä tästä olen kertonut tämän teoksen kolmannen kirjan XVIII luvussa, lisäämällä siihen, että mehiläistemme pesissä kaikki kennot ovat yhtä sopivia toukkien kasvattamiseen kuin ravintoaineiden säilyttämiseen ja kestävät yhtä kauan kuin pesäkin, jotavastoin ne Meliponiteilla kelpaavat ainoastaan yhteen tarkotukseen, ja ne, jotka ovat nuorten koteloiden kehtoina, hävitetään, kun nämä ovat tunkeutuneet kuorestaan ulos.

Aate on siis saavuttanut täydellisimmän muotonsa meidän kotimehiläisissämme; ja siinäpä nyt olemme lyhyesti, epätäydellisesti kuvanneet tämän aatteen kehitysasteet. Ovatko nämä kehitysasteet kerta kaikkiansa muuttumattomasti määrätyt jokaisessa lajissa, ja onko se viiva, joka niitä yhdistää, olemassa ainoastaan mielikuvituksessamme? Älkäämme vielä rakentako järjestelmää tällä epätäydellisesti tutkitulla alueella. Tyytykäämme väliaikaisiin päätelmiin ja, jos niin tahdomme, kallistukaamme mieluummin toiverikkaimpien puoleen, sillä jos välttämättömästi täytyisi valita, niin muutamat valonsäteet jo viittaavat siihen, että enimmin toivotut tulevat olemaan varmimmat. Tunnustakaamme muuten vielä tietämättömyytemme. Me vasta opimme silmiämme avaamaan. Tuhannet kokeet, joita voitaisiin tehdä, ovat jääneet tekemättä. Voisivatko esim. Prosopisit, jos niitä pidettäisiin vankeudessa ja pakotettaisiin asumaan yhdessä kaltoistensa kanssa, astua täydellisen yksinäisyyden rautakynnyksen yli, mieltyä yhteiselämään kuten Dasypodat ja tehdä veljellisen ponnistuksen kuten Panurgus-suku? Siirtyisivätkö Panurgukset vuoroonsa, jos niitä pakotettaisiin elämään uusissa, epänormaalisissa olosuhteissa, yhteisestä käytävästä yhteiseen huoneeseen? Tokkohan kimalais-emot, jos niitä pidettäisiin yhteisessä talvimajassa, kasvatettaisiin ja elätettäisiin vankeudessa, oppisivat ymmärtämään toinen toisensa ja jakamaan työn? Ja onko Meliponiteille annettu röyhelletystä vahasta tehtyjä kennokakkuja? Onko niille tarjottu keinotekoisia hunajasäiliöitä niiden omien omituisten astioitten asemesta? Ottaisivatko ne niitä vastaan, käyttäisivätkö ne niitä hyväkseen, ja millä tavoin ne sovelluttaisivat tapansa tähän tottumattomaan rakennustapaan? Nämä kaikki ovat kysymyksiä, joilla käännymme hyvinkin pienten olioiden puoleen, mutta jotka kuitenkin kätkevät suurimpien salaisuuksiemme suuren selitys-sanan. Me emme kykene niihin vastaamaan, sillä meidän kokemuksemme johtuu vasta eilisestä. Réaumurista alkain on nyt noin puolitoista vuosisataa siitä, kun muutamien kesyttömien mehiläisten elintapoja on ruvettu tarkastelemaan. Réaumur tunsi niitä vain muutaman harvan, me olemme tutkineet muutamia muita, mutta satoja, tuhansia kenties, on tähän asti tarkastanut ainoastaan joku tietämätön tai hätäilevä matkamies. Ne, joita me tunnemme Memoirien tekijän kauniitten tutkimusten ajasta asti, eivät ole missään suhteessa tapojaan muuttaneet, ja ne kimalaiset, jotka vuoden 1730 tienoilla puuteroivat itsensä kullalla, surisivat kuin auringon säteiden väreily ja ahmivat hunajaa Charentonin puutarhoissa, olivat aivan niiden kaltaisia, jotka, huhtikuun tultua, huomispäivänä surisevat muutaman askeleen päässä siitä Vincennesin metsässä. Mutta Réaumurista meidän päiviimme on vain silmänräpäys tutkittavastamme ajasta, ja useat ihmisiät perätysten muodostavat vain sekunnin luonnon ajatuksen historiassa.

XIV

Joskin se aate, jota olemme silmillämme seuranneet, on saanut korkeimman muotonsa kesyssä mehiläisessämme, ei kuitenkaan silti ole sanottu, että kaikki pesässä on moitteetonta. Yksi mestariteos, kuusikulmainen kenno, saavuttaa siinä joka suhteessa ehdottoman täydellisyyden, ja mahdotonta olisi kaikkien kokoontuneiden nerojen siinä mitään parantaa. Ei mikään elävä olento, ei edes ihminenkään, ole omassa piirissään toteuttanut sitä, mitä mehiläinen on toteuttanut omassaan; ja jos maapallollemme vieras järkiolento tulisi pyytämään maaltamme elämän logiikan täydellisimmän tuotteen, olisi sille näytettävä tuo vaatimaton kennokakku.