Esiripun noustessa Tiltil ja Mitil nukkuvat sikeästi pienissä vuoteissaan. — Äiti Til vielä viimeisen kerran tiukentelee heidän peitteitään, nojautuu heidän ylitsensä, katselee heitä hetken. Viittaa luokseen isä Tilin, joka pistää päänsä oven raosta. Äiti Til painaa sormen suulleen merkiksi, ettei saa puhua, menee verkalleen oikealle ja sammuttaa lampun. Näyttämö on hetken aikaa hämäränä, sitten alkaa yhä lisääntyvä valo tihkua ikkunaluukkujen säleiden välistä. Lamppu pöydällä syttyy itsestään. Lapset näyttävät heräävän ja nousevat istumaan.
TILTIL. Mitil?
MITIL. Tiltil?
TILTIL. Nukutko sinä?
MITIL. Entä sinä?
TILTIL. Enhän, enhän minä mitenkä nuku, koska puhun sinulle…
MITIL. Nythän on joulu… mitä?
TILTIL. Ei vielä; se on vasta huomenna. Mutta joulupukki ei tuo mitään tänä vuonna…
MITIL. Miksi ei?…
TILTIL. Kuulin äidin sanovan, ettei hän ollut voinut mennä kaupunkiin sille siitä puhumaan… Mutta ensi vuonna se tulee…