KOIRA. Tuolla, tuolla! Se on Valo!… Hän on löytänyt meidät!… Olemme pelastetut, pikku kuningas! Suutele minua!… Pelastetut!… Katso! Ne jo väistyvät, hajaantuvat… Ne pelkäävät…
TILTIL. Valo! Valo!… Tulkaahan!… Joutukaa!… Ne kapinoivat!… Ne ovat kaikki meitä vastaan…
Valo tulee; sitä mukaa kuin hän lähestyy,
valaisee Aamurusko metsää.
VALO. Mitä tämä on?… Mitä on tapahtunut?… Etkö sinä, onneton, siis tietänyt?… Kierrä Timanttia!… Ne palajavat Hiljaisuuteen ja Hämäryyteen; etkä sinä enää näe heidän tunteitaan…
Tiltil kiertää Timanttia. — Heti kohta kaikkien Puiden henget rientävät runkoihinsa, jotka sulkeutuvat. Eläinten henget katoavat samalla tavalla; kauempana näkyy vain rauhallinen Lehmä ja Lammas y.m. laitumella. — Metsä on käynyt vaarattomaksi, hiljaiseksi. Tiltil katselee ympärilleen.
TILTIL pyyhkien veistään. Minne ne hävisivät?… Mikä niitä vaivasi?…
Olivatko ne tulleet hulluiksi?…
VALO. Eivät, sellaisia ne ovat aina; mutta sitä ei tiedä, koska sitä ei näe… Sanoinhan sinulle, että on vaarallista herättää heidät, kun minä en ole mukana…
TILTIL. Ei se mitään, mutta ilman Koiraa… ja jos minulla ei olisi ollut veistäni… En olisi koskaan uskonut heitä niin ilkeiksi…
VALO. Nyt näet, että Ihminen on yksin maailmassa, yksin kaikkia vastaan…
KOIRA. Pitelivätkö ne sinua hyvin pahoin, pikku jumala?