Silloin alkaa auenneista haudoista vähitellen koheta kukinta, ensin hento ja arka niinkuin vesihöyry, sitten vaalea ja puhdas ja yhä enemmän tiivistyvä, nousten yhä ylemmä, käyden yhä runsaammaksi ja ihmeellisemmäksi ja vallaten vastustamattomasti kaikki esineet; hautuumaa muuttuu satumaiseksi hääpuutarhaksi, jota alkavat valaista aamun koin ensimäiset säteet. Kaste välkkyy, kukat aukenevat, tuuli humahtelee puissa, mehiläiset surisevat, linnut heräävät ja ilmaan tulvii tulvimalla heidän laulujensa ensi hurmaa, joilla he ylistelevät aurinkoa ja elämää. Hämmästyneinä, häikäistyneinä seisovat Tiltil ja Mitil käsikädessä; sitten he astuvat muutamia askeleita kukkasten keskessä ja etsivät hautoja.
MITIL etsien nurmikolta. Missä ovat kuolleet?
TILTIL samoin etsien. Kuolleita ei olekaan…
Esirippu
KAHDEKSAS KUVAELMA
Esiripun edessä, joka kuvaa kauniita pilviä.
Tiltil, Mitil, Valo, Koira, Kissa, Leipä, Tuli,
Sokeri, Vesi ja Maito tulevat.
VALO. Nyt luulen olevani Sinisen Linnun jälillä. Ihme, ettei se heti johtunut mieleeni… Vasta tänä aamuna, saadessani uusia voimia aamun koista, välähti se mielessäni kuin taivaasta tullen… Olemme nyt lumottujen puutarhojen perillä, missä ovat kohtalon valvonnan alaisina kaikki Ihmisten Ilot ja Onnet…
TILTIL. Onko niitä siellä paljon? Saako ne omakseen? Ovatko ne pieniä vai suuria?
VALO. Niitä on pieniä ja suuria, karkeita ja hienoja, hyvin kauniita ja myöskin vähemmän miellyttäviä… Rumimmat heistä karkoitettiin joku aika sitten näistä puutarhoista ja ne pakenivat Onnettomuuksien turviin. — Sillä on huomattava, että Onnettomuudet elävät luolassa, joka on aivan lähellä Onnen puutarhaa. Sen erottaa siitä vain jonkunlainen sumuharso tai hieno esirippu, jota yhtä mittaa häilyttelee Oikeuden korkeuksista tai Iäisyyden ääriltä puhalteleva ilman henki… On sentähden oltava hiukan varuillaan… Yleensä Onnet ovat hyvin siivoa väkeä, mutta on heidän joukossaan kuitenkin joitakuita, jotka ovat vaarallisempia ja kavalampia kuin suurimmat Onnettomuudet…