Mutta olipa siellä perhojakin, jotka vilkkaasti lentää leyhyttelivät näiden kukkasien ympärillä, jotka samalla mielellään tahtoivat tulla pyydystetyiksi, erittäinkin, jos laatuun kävi, kultasyötillä varustetuilla verkoilla — nuoria hovioikeuden notarioita, jotka kynästänsä aikoivat itsellensä loihtia vähintäkin tuomiokunnan — nuoria luutnantteja, jotka miekkansa kärjillä toivoivat toki saavansa valtioneuvoksen nimen.
Eräs viime sodassa ollut kansalainen, alaluutnantti Kalle Jalopeuransydän, pistihe kauniina Elokuun jälkipuolipäivänä unhottumattomasta Haghens sveitseristä Storsjöradikadulle, jossa hän hetkiseksi seisahti, ikäänkun ollen aivan epätietoinen, mihin matkansa suunnittaisi. Mutta pian tuo oli päätetty, ja kepein askelin riensi hän vaskiseppä Norénin talossa olevaa majapaikkaansa kohden. Hänen piti sieltä samana iltana matkustaa maalle, ja hän meni tiedustamaan, kuinka pian hän jostakin kyydin saisi.
"Kahden tunnin perästä, herra luutnantti," oli vastaus.
Kuinka olisi tuo odotus-aika käytettävä? Nuori soturimme mietti taasen hetkisen, ja päätöksekseen valitsi hän kävellä länteenpäin.
Eipä hän tuosta monta askelta ehtinyt, ennenkun huomasi lähimmästä huoneesta tulevan kadulle henkilön, jonka nähtyä hän seisahti, niinkuin tämä olisi ollut tuttavansa, jonka nimeä hän ei heti muistanut. Kadulle tulia oli pitkä, laiha ja pystyluinen mustiin vaatteisin puettu mies, jonka pitkänveteisten kasvojen yläpuolella oli musta lakki, näppärästi yhteen liitetty monesta vaatekielekkeestä — todellinen taideteos, kyllin ansainnut sen korkean paikan, minkä oli saanut.
Mustapukuinen herra huomasi niinikään kadulla käviän, ja samassa huusi hän:
"Nöyrin palvelianne, herra luutnantti!"
"Ahaa, maisteri Lahja! Nöyrin palvelianne; kuinkas kuuluu?"
"Hyvin, Luojan kiitos, terveyden suhteen; — Kuinkas, herra luutnantti, itse voitte?"
"Kuin helmi kullassa. — Herra maisteri kentiesi vielä on rovasti
Haborg'illa?"