2.
"Kirousta!" sanoi Jalopeuransydän, kun hän linnoitukselta palaten majapaikkaansa, kärsimättömänä meni odottamaan kyyditsiäänsä — "minä koetin niin koreasti viihdyttää herrasväkeä tuolla linnoituksella, mutta pappi pelkäsi petosta ja muistutti sentähden lakkaamatta, kuinka välttämätöntä olisi lähteä pois kaupungista… No, samapa tuo! hän pyysi minua kuitenkin käymään isäänsä tervehtämässä, kun nyt olen kotona; senpä totisesti teenkin, vaikkapa huomispäivänä."
Tämä rohkea päätös näytti taas saattavan soturimme mieleen tasapainoa; sillä hän odotti nyt suuremmalla maltilla kyyditsiänsä tuloa. Kaikella on loppunsa tässä maailmassa, olkoon se iloa tahi surua, ja niin oli luutnantin odotuksenkin laita. Kyytimies tuli, matkustajan kapineet pantiin kiesiin, ja Jalopeuransydän tarttui ohjaksiin. Nyt mentiin semmoista vauhtia, että kyyditsiä joksikin karsain silmin alkoi katsoa milloin ajajaan, milloin hevosparkaansa, jonka tässä vastoin omaa ja isäntänsä tahtoa täytyi työskennellä matkustajan mieliksi.
Pieni pysäytys täytyi kuitenkin aivan vastoin tahtoa tehdä, ennenkun matkustaja oli ennättänyt Tuulisillan yli. Kadun toisella varrella seisoi pari vanhanpuolista herraa, ja toinen näistä, jykeä kuudenkymmenen vuotias sinisessä kiiltävillä napeilla varustetussa hännystakissaan, otti kohteliaasti päästänsä lakin, joka oli koristettu kultanauhalla, ja näytti mielivän lähestyä ajopeliä. Luutnantti ei millään muotoa saattanut olla hänen tervehdystään vastaamatta, ja kun hän nyt katsahti mieheen, huomasi hän hänessä hyvin tunnetun henkilön. Tervehtäjä oli, näet, Jalopeuransydämen isän entinen kirjuri siltä ajalta, jolloin tämä hovioikeuden virkamiehenä oli asunut Jönköpingissä, ja nyt, niinkuin asessori Jalopeuransydänkin, asui maalla samassa seurakunnassa, kuin entinen isäntänsäkin.
"Hyvää päivää, sihteeri Lundberg!" huusi luutnantti nyt pysäyttäen hevosensa. "Oletteko tavanneet äskettäin isääni?"
"Eilen viimeksi oli minulla kunnia tavata herra asessoria, ja hän jaksoi, Jumalan kiitos, silloin hyvin."
"Kiitoksia ilmoituksesta, herra sihteeri! Suokaa anteeksi, että minulla nyt on niin kiire; mutta kyllä me pian taas toisemme tapaamme."
Heti käskettiin hevonen taas liikkeesen, ja niin kiireesti, ettei sihteeri Lundberg ennättänyt lausua, mitä nähtävästi liikkui jo huulillaan.
Tuulimyllyn kohdalla, joka sinä aikana seisoi ja hosui ilmaa siivillänsä heti läntisen esikaupungin ulkopuolella, pelkäsi hevonen eikä tahtonut mielellään mennä myllyn ohitse. Tämä taas matkaansaattoi seisahduksen, joka vielä venyi siitä pitemmäksi, kun pari päihtynyttä talonpoikaa samassa tuli ajaen "Talavidin" kuuluisasta kapakasta, ja täyttä laukkaa ajoivat ohitse. Vihdoin tuli toki tämäkin este voitetuksi, ja kyytikoni-parka sai kaksinkerroin korvata viipymisen. Mutta kun matkustaja ei edes Karhuvuoren rinnettä noustessakaan mielinyt hiljentää ajoa, lausui kyyditsiä tyytymättömällä äänellä:
"Minä näen, että herra ajaa oikein kiireesti."