Henry Tresillian, joka asetti kiikarin silmiensä eteen, ei vastannut.
Hän tarkasteli taivaan rantaa suurimmalla levottomuudella.
Äkkiä päästi hän riemuhuudon ja lausui jättäen kiikarin eversti Requenneelle:
»Jumala olkoon kiitetty! He ovat vielä siellä!!!«
»Mitenkä te sen tiedätte?« kysyi eversti.
»Katsokaa oikealle, herra eversti. Ettekö huomaa vuoren korkeimmalla huipulla juovaa, joka muodostuu taivasta kohden. No niin, se on Meksikon lippu, jonka don Estevan on antanut nostaa vuoritasangon korkeimmalle paikalle. Ei kukaan muu voisi panna huomiota juovaan, mutta minulle se on merkki, että vielä pitävät puoliansa tuolla ylhäällä. Me olemme sopineet, ettei lippu lakkaa liehumasta, ennenkuin kaikki on lopussa.«
»Taivaan tähden, te puhutte totta, nuori mies! Ja minä en tiedä onko siinä näköhäiriötä, mutta luulen eroittavani kotkan, joka täältä nähden on kuin pilkku »i«:n päällä. Ooh! Me emme siis ole tulleet liian myöhään pelastaaksemme ystäviämme ja vihdoin olemme myös tilaisuudessa kurittamaan aavikon piraatteja.«
Uutinen jatkui tuokiossa jälkijoukkoon ja kuormastoon asti ja innostus tuli yleiseksi.
Ei oltu siis aivan turhaan matkustettu tätä pitkää tietä erämaassa armottomasti polttavan auringon alla.