»Huomenna,« mutisi Robert Tresillian, »aina sanotte: huomenna! Mutta huomenna meidän työmiehemme ovat voimattomia käyttämään aseita, ehkäpä liikkumaan paikastakin. Tiedättekö, mitä sanoivat pari tuntia sitte nuo kaksi pelkäämätöntä poikaa, jotka omalla hengenvaarallaan kostivat Anguazin ja Barralin kuoleman: »Ellei mitään uutta kuulu huomenna, niin uudistamme kepposemme, mutta tällä kertaa hankkiaksemme tuolla alhaalla jotain syötävää. Uskokaa minua Villanneva, niin pian kuin yö on käsissä, pitää teidän käskeä insinööriä avaamaan tykkitulen villien leiriä vastaan. Se tulee olemaan merkki meille kuolemaan, mutta kuolemaan ainakin urhoollisina miehinä ase kädessä.«
»Minä jätän vielä Pedro Vicentelle kaksi tuntia, ei minuuttiakaan enempää. Kun nämä tunnit ovat kuluneet, olen valmis,« sanoi don Estevan äänellä, joka ei sallinut vastustusta.
Gambusino vaikeni.
Siinä tuokiossa koski aurinko melkein taivaan rantaa kaukana äärettömällä aavikolla.
Gambusino oli noussut eräälle rintavarustuksen korkeista ja leveistä kalliolohkareista, jota välistä käytettiin tähystelypaikkana.
Keskeltä taivaan rannan hehkua tuntui hänestä, että kaukana etäisyydestä näkyi metallin heijastuksia välkkyvän. Hän asetti kaukoputken silmiensä eteen, seisoi liikkumattomana ja jäykkänä kuin puun runko ja jäi siihen asentoonsa muutamiksi sekunteiksi päästämättä huutoa tai lausumatta sanaakaan. Hän kyyristyi sitte alas ja ojensi kaukoputken don Estevanille, joka näki kaksi suurta kyyneltä pyörivän alas gambusinon pronssin karvaisia poskia myöten.
»Mikä teitä vaivaa, Pedro Vicente? Miksi nämä kyyneleet?«
Gambusino pyyhkäsi kädellään silmänluomiansa ja viittauksella osoittaen auringon jo vaipunutta kehää, sanoi hän puoleksi tukahtuneella, äänellä:
»Tällä kertaa te ette sano, että minä uneksin... Tuolla kaukana he ovat!«
»Ketkä? Mitä kuvailette näkevänne tuolla kaukana, sennor gambusino?«