»Jättää kaikki mitä meillä on!« virkkoi äkkiä Robert Tresillian. »Siinäpä olisi kauhea onnettomuus! Väkemme on urhoollista ja hyvissä aseissa. Me voisimme aivan varmaan puolustaa itseämme.«
»Mahdotonta, don Roberto, vaikka olisivatkin vielä urhoollisempia ja paremmissa aseissa. Sen mukaan mitä olen nähnyt, ovat punaihoiset kymmenen yhtä vastaan ja me joutuisimme varmaankin tappiolle. Ja muutenkin, jos voisimme pitää puoliamme päivän valossa, niin keksisivät he kyllä keinon yöllä polttaa leirimme. Kaikki on kuivaa ja syttyisi tuleen vähäisemmästäkin kipunasta. Meillä on vaimoja ja lapsia puolustettavana. Ainoastaan tuolla voivat he olla ja ovatkin turvassa.«
»Mutta kuka tietää, ovatko nuo indiaanit vihollismielisiäkään meitä kohtaan? Ehkä ainoastaan ovat parvi opatas-indiaaneja?«
»Ei, he ovat bravoita, minä olen melkein varma, että he ovat apakeja,« pitkitti gambusino levottomana.
»Apakeja!« ärjähti joukko, joka ympäröi heidät, äänellä, joka osoitti sitä kauhua, minkä nämä raakalaiset herättivät kaikissa Sonoran asukkaissa.
»He tulevat apakien maan ääristä,« jatkoi Pedro. »Heillä ei ole mukanaan vaimoja eikä lapsia ja minä tahtoisin panna vetoa, että ovat aseissa hampaita myöten sotaista retkeä varten.«
»Siinä tapauksessa,« sanoi don Estevan synkällä katseella, »ei meillä ole mitään hyvää odotettavissa.«
»Meillä ei ole edes oikeutta odottaa heiltä lempeyttä muistaessamme katteini Gil Perezin ja hänen väkensä menettelyä heitä kohtaan,« jatkoi gambusino.
Hän tarkoitti erästä yleisesti tunnettua ja äskettäin toimitettua verilöylyä apakeja vastaan, joita oli petollisesti viekoteltu rauhantarjouksilla.
»Olisi hulluus odottaa heitä,« pitkitti Pedro. »Kiivetkäämme ylös ylätasangolle, kuljettakaamme sinne kaikki, minkä voimme kantaa ja jättäkäämme jälelle lopuskat.«