Don Estevan, käsi Robert Tresillianin kädessä ja sydän kuohuvien tunteitten täyttämänä, ehkäpä toivonkin, lausui matalalla äänellä muutamia kiitollisuuden sanoja niille, jotka nyt luuli olevan pelastuneina ja eheinä ulkona aavikon yksinäisyydessä.
Pedro Vicente, joka ojensi eteenpäin puolet ruumistaan rintavarustuksen ulkopuolelle, tahtoi ikäänkuin lukea halki utuisen usvan.
Vähitellen ja sen mukaan kuin aika kului, helpottui tuskan kauhea paino. Kullankaivajat hengittivät vapaammasti. Jo olivat he näkevinänsä Arispen puolella kaksi miestä, jotka kohta astuisivat jälleen heidän silmiensä eteen, eversti Requennesin lansieerien seurassa – kun melu, alassa kumeana, äkkiä kaikui tasangolta ylös vuorelle. Kohta seurasi huutoja, uudistuneita pyssynlaukauksia, sen perästä hurjaa kiljuntaa, johon sekoittui hevosien hirnuntaa ja villien kurkkuääniä. He olettivat, että tässä oli olemassa päällekarkaus ja he kokosivat koko laumansa vesikuurnan aukolle.
Keskellä tätä hirmuista melua kuuluivat revolverien äkilliset ja nopeat laukaukset melkein keskeytymättömässä jonossa. Gambusino voi ne tarkoilleen lukea.
Ei ollut mitään aihetta epäilyyn. Benito Anguaz ja Jacopo Barral olivat äkkiarvaamatta tavoitetut ja puolustivat nyt itseänsä urhojen sitkeydellä.
Vuoren juurella hyökkäsi joukko kojoteeroja näitä urhoja vastaan, eikä mitään, oi, ei mitään voitu tehdä heidän edukseen!
Piiritetyt eivät koskaan ennen niin hyvin olleet havainneet asemansa kauheutta. Villien raivoisa kiljunta kajahteli heidän korvissansa kuin hautajaiskellot ja kamaluuden täytteeksi kuulivat he yhä pitemmän matkan päästä toveriparkojensa jäähyväiset.
Itsessään muuten vähemmin tuntehikas gambusino ei voinut pidättää vihastuksen huutoa:
»Nuo kirotut konnat! He näkevät pimeässäkin kuin tiikerikissat ja hurjinta hulluutta olisi uudistaa koetusta samanlaisten olojen vallitessa.«
Aikaan saamansa hankkeen huono menestys masensi hänen mielensä kokonaan.