Ne olivat metskalin lehtiä, joitten kuituvista, niinkuin hampunkin, voi valmistaa mitä vahvinta köysitavaraa.
Tämä puu, joka jo oli antanut meksikolaisille monta ateriaa, voi siis sen lisäksi valmistaa heille mahdollisuuden tuottamaan pelastajia Arispesta. Ja vuorella löytyi niin monta puuta, ettei tarvinnut puutosta peljätä.
Jos kiivaasti käytiin työhön käsiksi, voitiin se saada valmiiksi seuraavan päivän ehtooseen, ja suostuttiin, että sillä ajalla kuin leiripaikassa punottiin köysiä, piti don Estevanin ja hänen ystävänsä aamun valetessa seurata gambusinoa, joka pakopaikalla itsellään aikoi heille selittää miten aikoi paeta.
Varhain aamulla olivat kaikki työssä. Naiset poimivat metskalin lehtiä, jotka olivat varisseet muutamia päiviä sitte. Tuoreita ei sovi heti käyttää. Jokainen leiripaikkaan jäänyt sai osansa tässä kummallisessa köyden punonnassa ja muuten hitaammatkin tekivät työtä halulla ja ilolla, sillä toivo oli palannut ja samalla myöskin rohkeus.
Sillä välin kuin jokainen teki parastansa, tarkastivat don Estevan, molemman Tresillianin, insinöörin ja gambusinon kanssa sitä vuoren kuvetta, joka edellisenä päivänä oli vetänyt puoleensa Pedro Vicenten huomion karneron syöksähdyksen kautta.
Ei puuttunut jännitystä mielissä, kun sinne askeleet ohjattiin.
Nyt niinkuin edellisessäkin epäonnistuneessa yrityksessä nähtiin hengessä apuarmeija, eversti Requennesin lansieerirykmentti.
Gambusino oli puhunut totta. Hän selitti selvään karneron hyppäyksen ja osoitti, että jos seurattaisiin älykkään eläimen esimerkkiä, laskeutuminen alas, jos kohta vallan vaikeakin, ei kumminkaan olisi mahdoton ihmisellekään. Ojentaen itseänsä jyrkänteen yli sellaisen ihmisen koko rohkeudella, joka toivoo ja jolla ei ole aikaa ajatella pyörtyvänsä, tarkastelivat don Estevan ja hänen seuralaisensa vuoriseinän kaikki pienimmätkin erityiskohdat ja seurasivat Pedro Vicenten huomautuksia. Tämä toimitti näyttelemistänsä ihmeteltävällä selvyydellä niinkuin mies, joka on varma asiastaan.
Toisesta pisteestä toiseen, alkaen noin kolmenkymmenen jalan päässä yläreunasta, oli tämä vuoren seinä jono pieniä ja hyvin kapeita kallion särmiä, joitten pitäisi olla aivan näkymättömiä alangolta päin, mutta jättäisivät tarpeeksi tilaa ihmiselle pysyäksensä pystyssä niitten päällä. Köyden avulla pitäisi voida laskeutua alas toiselta särmältä toiselle. Viimeiseltä särmältä, noin sata viisikymmentä jalkaa ylempänä maan pinnasta, laskeutui tuo paljas ja aivan sileä kallio hiukan viettämällä alas llanoon asti, ja tätä viettoa myöten oli kiihko-ajosta peljästynyt karnero hyvin hyvästi voinut soluttautua, ehkäpä pyöriäkin.
Tämän viimeisen matkan palasen korkeus ansaitsi epäilemättä tulla huomioon otetuksi. Mutta solmunuoralla, joka oli hyvästi kiinnitetty ja jota viimeisellä kallion särmällä pitivät kiinni ne kaksi miestä, jotka olivat auttaneet häntä sinne pääsemään, piti yksinäisen, taitavan ja kylmäverisen miehen hyvästi voida suoriutua. Kokonaisuudessaan oli laskeutuminen tosin vaarallinen, – mutta joka ei mitään uskalla, ei se mitään voitakaan!