Aukon laajentamisessa ei ollut mitään vaikeutta. Jokainen kävi työhön kiinni. Siinä määrässä kuin läpi tuli laajemmaksi, olivat he tuntevinaan raittiin ilman läheisyydessään ja vihdoinkin oli reikä niin suuri, että ihminen voi mahtua läpi.
Insinööri astui ensiksi sen sisään ja muut seurasivat perässä. Onteloa ulottui vaakasuoraan kallioseinän läpi. Ei ollut edessä mikään unelma – raitis ilma virtasi sisällä. He tunsivat sen hikisillä kasvoillansa ja insinööri, joka kulki etunenässä, luuli vielä näkevänsä valon kajastuksenkin.
Näköala tuli vähitellen laajemmaksi, kohta näkyi leveämpi aukko kalliossa, ja kun insinööri oli ehtinyt siihen, ei hän voinut pidättää riemuhuutoa nähdessään aavikon koko rajoittamattomassa avaruudessaan.
[Seitsemästoista luku.]
Taivaan ja maan välillä.
Gambusinon tuuma oli kummallisella tavalla tehty yksinkertaisemmaksi. Kaivon ja ontelon löytö oli tasannut kaiken.
Varsinainen laskeutuminen llanolle, joka nyt oli vähentynyt korkeintaan sataan viiteenkymmeneen jalkaan, ei nyt tosi teossa enää ollut vaarallinen. Nythän ei mitään ollut pelättävää Henryn suhteen, ellei apakien huomio miten kuten ulottuisi sille puolen vuorta.
Kun nyt seuraava yö oli sellainen toivottu yö, joka ei ollut liian pimeä eikä kokonansa selkeä, oli se todellakin edullinen pakoyritykselle. Insinööri, don Estevan, Robert Tresillian, hänen poikansa Henry, gambusino ja muutamia valituita kullankaivajia läksivät aukolle, laskeutuivat kaivon pohjaan ja kulkivat ontelon äärimäiseen päähän, jossa vapaa ilma tuli vastaan.
Vaikka kaikki meni mielen mukaan, oli mielen liikutus suuri.
Gambusino etsi hämärässä Henry Tresillianin käsiä ja puristi niitä niin voimakkaasti kuin jaksoi.