Meillä ei ollut mitään keinoa päättää, oliko meidän leijonamme nälissään vai ei; mutta me tiesimme että sitä oli häiritty, vieläpä kohdeltu törkeästi; sen kostonjanoiset tunteet oli saatettu korkeimpaan huippuunsa, ja sen takia tulisi nyt esiin kaikki, mitä tahansa kostonhimoista olikin sen luonteessa. Epäilemättä ei sen viha lauhtuisi tuossa tuokiossa. Me saisimme odottaa ehkä pitkän aikaa, ennenkuin se tuntisi itsensä taipuvaiseksi antamaan anteeksi. Meillä ei ollut mitään toivottavana sen armolta. Mahdollisesti yö saisi aikaan muutoksen. Vain siihen panimme kaikki toiveemme.
Emme ollenkaan luottaneet siihen, että joku "Pandoralla" olevista tovereistamme pelastaisi meidät. Vaikka Bracella oli ystäviä heidän joukossaan, eivät he olleet sellaisia ystäviä, että he olisivat huolehtineet paljoakaan siitä, miten hänen kävi. He saattoivat näön vuoksi etsiä häntä, mutta oli kaksikymmentä tietä, joita he saattoivat kulkea osumatta oikealle tielle, ja olisi pelkkä sattuma, jos löytäisi jonkun näissä määrättömissä metsissä. Meillä ei ollut paljoakaan toivoa, että he pelastaisivat meidät.
Se vähäinen toivo, mikä meillä oli heidän suhteensa, perustui omituiseen luuloon. Toverini otaksui, että "Pandoran" miehet kuvittelisivat meidän karanneen, huomatessaan ettemme palaisi. Tässä tapauksessa oli kylläkin luultavaa, että meitä etsittäisiin vieläpä tarpeellisella innolla, jotta meidän löytämisemme olisi varma!
Tämä oli omituinen otaksuma, ja me kumpikin toivoimme, että se osoittautuisi oikeaksi. Tämän mahdollisuuden sattuessa oli meillä suuremmat mahdollisuudet tulla autetuiksi pälkäästämme.
Tähän mennessä oli janomme tullut tuskalliseksi. Kurkkumme olivat kuivuneet, ikäänkuin olisimme nielleet punapippuria, eikä kielemme voineet saada aikaan vähintäkään kosteutta. Luonnollinen sylkinestekin oli lakannut valumasta.
Kun me kärsimme tällä lailla, sai toverini erään ajatuksen; minä näin hänen viiltävän veitsellään erään oksan kaarnaa. Asia, joka ensinnä saattoi meidät lähestymään suurta puuta, oli nyt ratkaistu. Uurroksesta vuoti punaista nestettä — tämä oli "traakkipuu"!
Toivoen saavamme lievitystä tästä lähteestä me kumpikin kostutimme huuliamme kirkkaanpunaisella nesteellä ja nielimme sitä, niin pian kun sitä tihkui esiin. Jos olisimme olleet paremmin tutustuneet lääkeopilliseen kasvioppiin, olisimme jättäneet tämän nesteen sikseen, sillä lohikäärmeen veri on tunnetuimpia kutistavia aineita. Voi, me huomasimme pian koettelemalla sen ominaisuudet. Viisi minuuttia jälkeenpäin tuntui kielemme siltä, kuin olisi siihen kaadettu vihtrilliä, ja meidän janomme kasvoi niin voimakkaaksi ja rajuksi, ettei sitä voinut enää sietää. Me kaduimme nyt katkerasti tekoamme; me valitimme katkerasti, että olimme maistaneet tuota verenkaltaista nestettä. Me olisimme saattaneet kestää päiviä, jollemme olisi nielleet noita kirkkaan punaisia tippoja; mutta me kärsimme nyt jo ikäänkuin olisi kulunut päiviä siitä kun olimme maistaneet vettä!
Meidän janomme oli äkkiä lisääntynyt ja oli yhä lisääntymässä, kunnes kärsimämme tuska oli suorastaan kiduttava. Minä en osaa kuvailla sitä. Sen kauhistavasta luonteesta voi saada jonkun käsityksen, kun vakuutan, että me todella puhuimme sellaista, että laskeutuisimme puusta ja panisimme henkemme mieluummin alttiiksi puukko-ottelussa leijonan kanssa kuin että kärsisimme janoa kauemman aikaa!
KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU
Niin; me tosiaan puhuimme sellaista, että laskeutuisimme puusta ja panisimme henkemme alttiiksi puukkotaistelussa leijonan kanssa!