Ainoa, mitä meiltä todella puuttui olivat kaikki ruokatarpeet. Meillä ei ollut palaakaan laivakorppuja eikä lihaa, ja me olimme kumpikin tulleet nälkäisiksi kuin sudet. Ei ollut vähintäkään mahdollisuutta saada illallista, ja meidän olisi ollut kuljettava tyhjin vatsoin, kunnes ehtisimme parkin luo — ehkä vasta puolipäivän aikaan seuraavana päivänä.
Me olimme tulleet niin nälkäisiksi, että toverini toivoi nyt että olisi tuonut mukanaan palasen leijonan lihaa, selittäen, että hän olisi aivan hyvin voinut syödä viipaleen siitä. Meillä oli nahka yhä mukanamme, mutta se oli liian sitkeätä meille, vaikka olimmekin nälissämme.
Me istuuduimme lähelle lähdettä ja aloimme miettiä, mihin valmistuksiin meidän oli ryhdyttävä yön viettämiseksi. Ajattelimme, että oli parasta koota joku määrä puita ja tehdä roihuava tuli — ei siksi, että olisimme pelänneet kylmää, sillä kylmyys oli täällä tuntematon asia. Päinvastoin, vaikka oltiin jo lähellä auringonlaskua, oli ilma yhä hyvin kuuma ja painostava. Tarkoituksenamme oli tulta polttamalla pelottaa tiehensä villieläimet, jotka mahdollisesti: lähestyisivät nukkumapaikkaamme yön aikana.
Puhuessamme me tulimme nälkäisemmiksi, ja lopulta rupesi vatsamme vaatimaan niin kovasti, että olisimme melkein voineet syödä ruohoa! Mutta onni näytti olevan ystävällinen meitä kohtaan ja pelasti meidät tulemasta ruohonsyöjiksi. Juuri kun aprikoitsimme, mitä löytäisimme syödäksemme, satuimme näkemään suuren linnun tulevan muutamien puiden suojasta avoimelle tantereelle. Se ei nähnyt meitä, sillä se tuli joka hetki lähemmäksi. Se näytti syövän ruohoa liikkuessaan eteenpäin, ja ollessaan siten kiintyneenä oman ravintonsa etsimiseen se ei huomannut mitään muuta.
Ben oli ladannut uudestaan "Anna-kuningattaren" tapettuaan leijonan. Latasin oli pahasti vääntynyt, mutta meidän oli onnistunut saada se suoraksi jälleen, niin että se kelpasi tarkoitukseensa, ja jotta olisimme valmiit mahdollisiin sattumuksiin, oli uusi lataus työnnetty piippuun.
Nähdessämme suuren linnun tulevan niin likelle me painauduimme rauhallisesti alas kätkeäksemme itsemme ruohikkoon Benin asettuessa pienen pensaan taakse, jonka läpi hän työnsi musketin pitkän piipun.
Näytti siltä kuin kaitselmus olisi lähettänyt linnun illalliseksemme, sillä tyhmä elukka käveli suoraan eteenpäin, kunnes se oli tuskin kahdentoista yardin päässä "Anna-kuningattaren" piipunsuusta. Juuri silloin Ben veti liipasimesta, ja vaikka ammukset olivat pieniä, keikahti suuri trappi — lintu osoittautui trapiksi — ruohossa ympäri niin kuolleena kuin naula ovessa. Niin sanoi Ben nostaessaan sen ylös ja tuodessaan sen leiriimme. Me ryhdyimme nyt valmistamaan lintua, ja kynittyämme sekä puhdistettuamme sen me sytytimme tulen ja panimme sen liekkiin paahtumaan. Me emme ehkä keittäneet sitä hienoimmalla tavalla, ja se oli mahdollisesti hieman savustunut, mutta vaikka olikin, niin emme huomanneet sitä syödessämme, sillä me söimme kumpikin sydämen halusta ja ajattelimme, että se oli herkullisin pala mitä ikinä olimme maistaneet. Tietystikin suolalihan jälkeen johon olimme niin kauan tottuneet, tuores trappi —- se on maukkaimpia riistalintuja — ei voinutkaan olla muuta kuin herkkupala, ja se maistui meille siinä määrin, että me ennen maatamenoamme teimme uuden hyökkäyksen linnun kimppuun ja söimme sen miltei loppuun, vaikka se oli suuri.
Me joimme illallisen paineeksi siemauksen kylmää vettä kristallikirkkaasta lähteestä ja sitten aloimme tuumailla, mihin oikaisisimme ruumiimme yöksi.
KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU
Ensin meillä oli aikeena jäädä sinne, missä olimme keittäneet ja syöneet illallisemme. Vettä oli helposti saatavissa ja siellä oli pitkää ruohoa, jossa saatoimme levätä hyvin mukavasti.