Muutamat heistä, joiden laihat kasvot katselivat ristikon läpi; saattoivat ehkä huomata, että jokin oli huonosti. Mutta koska he eivät tunteneet tyrannillisten vanginvartijainsa kieltä eivätkä tapoja, eivät he luultavasti voineet tietää vaaraa, mihin heidän elämänsä nyt oli joutunut.
Voi, voi! He saisivat pian tietää sen — liian pian. Pian he tunsivat janon tuskaa — pian tunsivat he sen hirveät vaatimukset.
Tuollakin hetkellä se lähestyi heitä; silloinkin he huusivat vettä, sillä sen huomion seurauksena, joka oli tehty, oli, että heidän aamuannostaan ei ollut vielä annettu heille, ja vettä he näkyivät eniten haluavan ja tahtovan. Sen niukkuus oli heidän suurimpana murheenaan. Tuollakin hetkellä, kun minä kuljin ohi, saatoin kuulla heidän pyytävän: "Vettä, vettä"; jotkut omalla kielellään ja toiset — toivoen, että heitä ymmärrettäisiin paremmin — sillä kielellä, joka tunnetaan parhaiten Afrikan rannikolla — portugalinkielellä — toistaen sanaa:
"Agoa — agoa!"
NELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU
Onnettomat olennot! Minua värisytti, kun ajattelin, mitä heidän edessään oli. Heidän oli kärsittävä janoa sen kaikissa asteissa — yksinkertaisesta, tuskin kiusallisesta halusta saada vettä — sitä useimmat heistä jo tunsivat — siihen äärimmäiseen tuskaan ja kidutukseen, jota tämä tarve saattaa tuottaa. Vain muutamia päiviä aikaisemmin olin minä itse kokenut janoa, mutta mitä merkitsi se verrattuna tähän, mitä heidän olisi pakko koettaa? Suorastaan ei mitään — kokemani oli vain pelkkää esimakua, joka teki minulle mahdolliseksi arvostella, miten kauhean tuskalliseksi jano saattaa tulla. Niin, minua värisytti, kun ajattelin, mitä heillä oli edessään!
Vähän saatoin minä uneksia, miten lyhyeksi heidän kärsimisensä aika tulisi. Vähän ajattelin minä astellessani pitkin kantta ja kuunnellessani heidän huutojaan saadakseen vettä, että heidän janosta johtuvat tuskansa olisivat pian lopussa.
Heidän kohtalonaan ei ollut kuolla vedenpuutteesta. Voi! Paljon kauhistavampi osa oli heille varattu — osa josta kertominen minua melkein värisyttää.
Kun päivä kului pitemmälle, tulivat heidän huutonsa vettä saadakseen — "agoa! agoa" — yhä taajemmiksi ja valittavimmiksi. Oli muutamia, jotka huusivat suutuksissaan. Oli muutamia, jotka ihmetellessään, miksi heiltä oli kielletty heidän tavallinen annoksensa, luulottelivat, että se johtui joko huolimattomuudesta heidän valkoisten tyranniensa puolelta — he näkivät näiden liikkuvan aivan välinpitämättöminä heidän pyynnöistään — tai myös jostain oikullisesta julmuudesta heidän kiduttamisekseen ja rankaisemisekseen! On vaikeata sanoa, mitä he kuvittelivat, mutta monet heistä osoittivat melkein mielettömyyteen menevän raivon merkkejä. He lähestyivät ristikkoa uhkaavin elein ja koettivat kaikin voimin murtaa vahvaa puulaitetta luukulta. Jotkut kiristelivät hampaitaan huulet vaahdossa lyöden rintaansa puristetuilla nyrkeillään ja ulvoen omia sotahuutojaan, kunnes heidän äänensä kaikuivat kauas yli vesien!
Kaikkiin näihin mielenosoituksiin ei "Pandoran" miehistö kiinnittänyt ollenkaan huomiota lukuunottamatta sitä, että luukulle pantiin kaksi vahtia yhden sijasta siihen paikkaan, missä miespuoliset orjat olivat teljettyinä. Tähän varokeinoon ryhdyttiin, koska nyt pidettiin mahdollisena, että neekerit murtautuisivat kannelle. Ja jos heidän onnistuisi tehdä se raivostuneessa mielentilassaan, voi niitä valkoisia miehiä, jotka olivat siihen asti vallinneet heitä!