Jokainen, joka on katsellut täysinvarustettua laivaa, on varmaan huomannut isossa mastossa jonkun matkaa ylöspäin telineen eli lavan, joka muistuttaa pientä laivaa. Samanlaisen rakennelman voi nähdä etu- ja perämastossa, jos laiva on suuri. Tätä lavaa sanotaan "märssyksi", ja sen pääasiallisena tehtävänä on levittää tikkaan tapaisia köysiä, nimeltään "vantit", jotka ulottuvat sen ulkoreunasta lähinnä ylempänä olevan mastonosan, märssytangon, päähän. Tässä kohdassa on huomautettava, että laivan "mastot", semmoisina kuin maallaeläjät ne käsittävät, ovat kaikki jaetut merimiehen ajatustavan mukaan määrättyihin eri osiin. Parkkilaivassa esimerkiksi on niitä kolme, joita sanotaan isoksi-, perä-, ja etumastoksi — isomasto on lähellä laivan keskustaa, etumasto edessäpäin, keulan puolella ja perämasto perässä lähellä takakeulaa eli laivan perää. Mutta jokainen näistä on jaettu useihin osiin, joilla on eri nimet merimiehen sanastossa. Siten ei isomasto merkitse merimiehen käsityksen mukaan koko tuota pitkää suoraa tukkia, joka nousee keskeltä laivan kantta ja viittaa taivasta kohti kuten kirkontornin huippu. Päinvastoin päättyy isomasto hiukan yläpuolella juuri mainittua lavaa, jota tästä syystä nimitetään "isoksi märssyksi". Toinen masto, joka on aivan erillään alemmasta ja joka on tehty eri hirren kappaleesta, alkaa siitä ja jatkuu melkein toisen verran ylöspäin, mutta on tietysti ohuempi kuin itse isomasto, joka kannattaa sitä. Tämän toisen maston nimi on isomärssytanko. Sen yläpuolella kohoaa kolmas, jota märssytangon päässä kannattavat poskilaudat, kannatusjalat ja ristipuut. Tämä masto on lyhyempi ja kapeampi kuin isomärssytanko ja sen nimi on isoprammitanko. Tämän yläpuolella taas kohoaa samaten isoyläprammitanko — vaikka tosin vain suurimmissa ja parhaimmin varustetuissa laivoissa käytetään yliprammitankoa. Isoyliprammitanko päättää rakennelman, ja sen huippu eli pää on tavallisesti varustettu litteällä, pyöreänä puupalasella, jota sanotaan "isonmaston nupiksi", ja se on laivan korkeimmalla oleva kohta. Etu- ja perämastot ovat jaetut samalla tavoin, vaikka jälkimmäinen on paljon lyhyempi kuin kumpikaan edellisistä, ja siinä on harvoin prammipurjeita ja vielä harvemmin yläprammipurjeita.

Olen antanut tämän selityksen, jotta ymmärrettäisiin, että isomärssy, johon sanon kiivenneeni, ei ollut maston korkein kohta, vaan yksinkertaisesti lähellä isonmaston päätä, masto käsitettynä kuten merimiehet sen käsittävät.

Tätä lavaa sanotaan miehistön tavallisessa keskustelussa usein "kehdoksi", ja se ansaitsee nimensä, sillä kun laiva on merellä tuulessa, heiluu se tavallisesti edestakaisin joko pitkissä heilahduksissa sivulta toiselle tai taakse- ja eteenpäin kokasta peräkeulaan laivan liikunnan mukaan. Se on laivan miellyttävin paikka sille, joka on taipuvainen yksinäisyyteen, sillä kun kerran on siellä, ei voi nähdä mitään, mitä tapahtuu kannella, jollei katso reunan yli tai jo mainitusta märssyaukosta. Miesten äänet voi kuulla, mutta ei selvästi, vaan kuten itse meren kohinan; tuulen läiske purjeissa ja vinkuminen vanteissa hukuttaa tavallisesti muut äänet. Minusta oli mitä suurinta ylellisyyttä viettää muutamia minuutteja tässä syrjäisessä paikassa. Sairaana seurasta, johon olin niin huolettomasti heittäytynyt — inhoten alituisesti korvissani kuuluvaa jumalatonta puhetta ja ennen kaikkea kaivaten rauhaa, olisin antanut mitä tahansa saadakseni luvan viettää vapaahetkeni tässä ilmakehdossa, mutta minulla ei ollut vapaahetkiä eikä aikaa sellaista haluni tyydyttämistä varten, sillä tunnottomat hirmuvaltiaani eivät antaneet minulle lepoa eikä rauhaa. Perämies erikoisesti näytti nauttivan siitä, että saattoi minun oloni niin kurjaksi kuin voi, ja huomatessaan, että minä erikoisesti pidin märssystä, näytti hän päättäneen, etten minä ainakaan sinne pääsisi lepuuttamaan itseäni.

Eräänä päivänä minä kuitenkin luullen, että hän ja kapteeni olivat molemmat menneet makuulle — siten he tekivät joskus kauniilla ilmalla — otin tilaisuudesta vaarin noustakseni suosimaani turvapaikkaan.

Ojentaen väsyneet jäseneni koville lankuille minä makasin kuunnellen tuulten ja aaltojen surullista huokailua. Suloinen tuulenhenki löyhytteli ohimoitani, ja välittämättä vaarasta, joka oli tarjossa märssyssä nukahtamisesta — "Pandoralla" ei ollut märssykaiteita eikä suojaverkkoa — olin minä pian unen mailla.

KUUDES LUKU

Uneni eivät olleet mitenkään miellyttävänlaatuisia. Miten ne saattoivatkaan olla sellaisia, kun ottaa huomioon elämän, jota minun oli pakko viettää. Kun henkeni oli loukkauksien kiusaama ja ruumiini liian työn väsyttämä, ei ole otaksuttavaa, että unennäköni olisivat olleet miellyttäviä.

Vaikkakaan ne eivät olleet miellyttäviä, olivat ne kylläkin lyhyitä — ainakin oli nukkumiseni laita siten, sillä silmäni eivät olleet suljettuina enempää viittä minuuttia, kun minut herätettiin tylysti. Minua ei saanut valveille ääni, vaan lonkkaan sattunut kipeästi koskeva lyönti, jonka antoi raskas käsi aseella, minkä tiesin tuntemastani iskusta olevan sen, jota merimiesten puheessa sanotaan köyden pääksi.

Ei tarvittu lyönnin toistamista herättämään minut ja saamaan minut kavahtamaan jalkeille; jos olisi tullut toinen isku, olisin varmaan saanut sen yhtä pistävän kipeänä kuin edellisenkin, sillä ylös hypähtäessäni näin sen miehen käden, joka oli lyönyt minua, kohotettuna toistamaan iskun. Hän toisti sen, mutta minun äkillinen nousemiseni teki tyhjäksi aikeen, ja köydenpää kiertyi höllästi hartioitteni ympäri.

Olin jokseenkin ällistynyt tuntiessani törkimyksen.