Edellisen luvun loppulauseissa minä kiiruhdin kertomukseni edelle. Minä palaan siihen nyt.
Yö tuli hiljaa, muttei hiljaisena — ainakaan ei hiljaisena orjalaivalla. Alhaalla olevien kovakohtaloisten olentojen huudot painostivat vielä ilmaa — heidän äänensä tulivat käheämmiksi ja käheämmiksi. Lurjukset saattoivat teljetä heidän ruumiinsa, mutta he eivät voineet sulkea heidän kieltään, ja aina silloin tällöin nousi tuo kauhea melu jymisten pitkin kansia ja kaikuen kauas vesien hiljaisen poven yli.
Se tuntui lopulta käyvän sietämättömäksi miehillekin, ja ne, jotka olivat aikaisemmin puolustaneet orjien heittämistä mereen, ehdottivat taas tämän menettelytavan noudattamista. Tyvenen aiheuttama odottamaton vastustus lisäsi nyt voimaa heidän perusteilleen. He toivat esiin, ettei ollut mitään mahdollisuutta, että neekerit kestäisivät. He kuolisivat kaikki parissa päivässä — tukehtumalla yhtä hyvin kuin janostakin — ja miksi ei asiaa saatettaisi kerta kaikkiaan loppuun? Heidän oli nyt pidettävä tarkasti vaari omasta hengestään, ja olisi parempi, ettei heidän enää tarvitsisi välittää näistä kiljuvista elukoista. (Näin puhui aivan sananmukaisesti muuan niistä, jotka puolustivat neekerien hukuttamista.) Huutaminen tekisi ihmisen aivan hulluksi ja heille olisi vain armonosoitus (paljon lurjus valittikin armosta) lopettaa asia lyhyeen, ja sitten olisi kurjilta pahuksilta kaikki lopussa kerta kaikkiaan. Tällä tavoin puhui muuan sääliväisenä.
Toinen jatkoi samaan äänilajiin ja sanoi kysyvästi: Mitä se oikeastaan merkitsi? Lastihan ei ollut niin kovin suuriarvoinen, kunhan vain laiva oli turvassa! Mitä merkitsi kaikki se, mitä neekerit olivat maksaneet? Oli toinen asia mitä he saisivat niistä, mutta ihminen ei voinut sanoa tappioksi sitä, mitä hänellä ei ollut koskaan ollutkaan, ja sentakia olisi kipparin kärsimä tappio vain se, mitä hän alkuaan oli kuluttanut. Se ei ollut koko miljoonaa. Hän korjaisi pian vahinkonsa. Kun he vain saisivat tynnyrit täytetyiksi, voisivat he palata Afrikaan, ja kuningas Dingo Bingossa olisi kyllä miestä hankkimaan heille uuden lastin. Ehkä hän antaisi sen heille luottoa vastaan, jolleivät he voisi menetellä paremmin (tätä epätodennäköisyyttä useat nauroivat), mutta kipparin ei tarvinnut mennä pyytämään luottoa. Hän ei ollut suinkaan niin helposti murrettavissa. Jos häneltä itseltään olivat varat lopussa, oli hänellä ystäviä Brasiliassa —- ja Portsmouthissa myöskin — jotka pian hankkisivat hänelle rahaa.
Tämän taitavan ajattelijan puhe sai vaa'an kallistumaan ja ratkaisi kysymyksen. Huolimatta orjakapteenin ja yhden tai kahden muun miehen vastalauseista päätettiin että neekerit heitettäisiin mereen!
Nyt käytettiin muutamia minuutteja sen tavan pohtimiseen, jolla tämä tarkoitus saataisiin toteutetuksi, ja lopuksi sovittiin, että paras tapa olisi poistaa yksi ainoa poikkipuu ristikosta, niin että vain yksi uhreista voisi kerrallaan tulla ylös. Sitten vietäisiin jokainen laivan peräosaan luukulta näkymättömiin — tietysti etteivät muut näkisi heitä —- sekä otettaisiin kiinni yksi toisensa perästä ja heitettäisiin mereen, josta ei tarvinnut pelätä heidän palaavan. Epäilemättä eivät monet heistä osaisi uida yhtäkään vetäisyä, ja ne jotka osaisivat, eivät uisi kauan keskellä ahnasta haijoukkoa, joka risteili parkin ympärillä!
Sotajuoni, että kurjat uhrit tuhottaisiin täten vähitellen antamatta asiasta selvää alhaalla oleville tovereille, ei johtunut mistään armeliaisuuden ajatuksesta — se oli aate, joka sai alkunsa pelkästään siitä, että sopi tehdä siten. Ihmishirviöt tiesivät että jos alhaalla olevat aavistaisivat sen kohtalon, joka odotti heitä ylhäällä, he eivät enää tulisi kannelle. Ja jos olisi menty alas heidän luokseen tarkoituksella tuoda heidät ylös, olisi siitä ollut vaivaa, ja semmoisessa olisi ollut vaara tarjolla.
Oli sydäntäkouristavaa kuunnella heidän suunnitelmansa yksityiskohtia ja tietää, ettei voinut vastustaa eikä ehkäistä sitä. Jos minä olisin ryhtynyt puhumaan joko vedotakseni miehiin onnettomien puolesta tai suojellakseni heitä, on aivan otaksuttavaa, että minut olisi ensi suupalana annettu haikaloille. En voinut muuta kuin kärsiä hiljaisuudessa.
Itse asiassa en ole varma, olisiko ollut oikein puuttua miesten aikomukseen, vaikka sillä hetkellä olisikin ollut minun vallassani estää sen toteuttaminen. Ilmeisesti ei siitä olisi ollut inhimillisyydelle hyötyä. Jonkinlainen kuolema oli varmasti näiden kurjaosaisten olentojen varalla — joko janon kidutuksen tuottama hidas ja vitkallinen kuolema tai nopeampi ja paljoa vähemmän julma, sellainen, johon he nyt olivat menemäisillään. Saattoi ehkä olla ihmisystävällistä antaa roistojen toteuttaa tarkoituksensa ja lyhentää mustien uhriensa kärsimyksiä helpommalla hukkumiskuolemalla.
Minulla oli sellainen ajatus tuolla hetkellä, mutta minulla ei ollut aikaa syventyä siihen, sillä juuri silloin miesten syöksyminen orjaluukkua kohti ilmaisi minulle, että nuo hirviöt olivat itse asiassa aikeissa toteuttaa pirullisen aikeensa.