Kymmenen sekunnin kuluttua näyttivät molemmat linnut nukkuvan. Joka tapauksessa olivat niiden silmät ummessa, eikä niiden jäsenien, siipien, ruumiin tai edes nokankaan saattanut huomata hievahtavankaan.
Oli tosiaankin hullunkurista nähdä noiden suunnattomien lintujen seisovan vain kuin yhden ainoan niin suoran ja hoikan tikun nojassa, että olisi luullut niiden tarvitsevan pitää mitä tarkinta huolta tasapainostaan, jotta eivät keikahtaisi nurin. Kumpikaan ei kuitenkaan näyttänyt aavistavan pienintäkään sellaista vaaraa tai ainakaan pitävän tarpeellisena pelätä.
Hindu oli liiaksi tottunut näkemään tällaista huomatakseen siinä mitään nauramisen arvoista. Toisin oli Kasparin laita, jonka hilpeys paikalla kiihtyi niin, ettei hän voinut hillitä naurunhaluaan. Se välinpitämätön tapa, jolla haikarat olivat laskeutuneet paikalleen, se maalauksellinen asento, jossa he olivat ruvenneet nukkumaan, oli tyynelle Karlillekin liikaa. Hän yhtyi heti veljensä aloittamaan nauruun.
Heidän yhteiset naurunpurskahduksensa kuuluivat äänekkäästi yli järven kaikuen yhä toistuvina räjähdyksinä läheisestä kalliosta.
Olisi voinut luulla näiden naurunpuuskausten häiritsevän tulokkaita ja saavan ne jälleen turvautumaan siipiinsä.
Mutta ei mitään sellaista tapahtunut. Ainoa vaikutus, joka niillä näytti olevan lintuihin, oli se, että ne avasivat silmänsä, työnsivät vähän kaulaansa eteenpäin, pudistivat päätään ja kohottivat pitkää nokkaansa kalistellen sivumennen leukaluitaan, jotka ne pian taas sulkivat ja antoivat vaipua entiseen lepoasentoon.
Tämä lintujen tyyni käytös lisäsi vain nuorukaisten hilpeyttä. He pysyivät paikoillaan muutamia minuutteja nauraen äänekkäästi ja hillittömästi.
58. luku.
FRITZ HÖYHENTEN KESKELLÄ.
Heidän iloaan ei voinut jatkua ikuisesti. Kasparinkin päättyi lopulta, mutta ei ennen kuin hänen kylkiluitaan pakotti tuo hauska ponnistus.