Lähestyessään niitä he tyytyväisyydekseen huomasivat lintujen vielä nauttivan puolipäiväuntaan. Epäilemättä ne olivat tehneet pitkän matkan ja tarvitsivat lepoa. Niiden siivet riippuivat velttoina sivuilla ja ilmaisivat niiden olevan väsyneitä. Ehkä ne näkivät unta jossakin korkeassa viikunapuussa olevasta orresta tai Buddan, Vishnun tai Devan kunniaksi pyhitetyn muinaisajan temppelin tornista tai sitten suuresta Gangeesta ja sen rannalle heitetyistä tuoksuvista jätteistä, niistä mehukkaista mädäntyneen lihan kappaleista, joita ne mielikseen kaivelivat suunnattomilla kuokkamaisilla leukapielillään.

Kun Ossarun haltuun oli uskottu paula, ei hän pysähtynyt miettimään, mistä linnut mahdollisesti näkivät unta tai näkivätkö ne unta ollenkaan. Hänestä oli kylliksi se, että ne näyttivät nukkuvan. Hänen onnistuikin lähestyä niitä hiipimällä eteenpäin kumarassa asemassa ja astelemalla tiikerin tavoin viidakossa, jollaisissa oli tottunut kulkemaan lapsuudestaan asti. Niin hän saapui niin lähelle mistään tietämättömiä ajutantteja, että melkein ulottui heittämään paulan niiden kaulaan.

Mutta voi pikarin siepata tuuli, kun sitä lähestyy huuli. Tuota vanhaa sananpartta valaisi hyvin shikarin epäonnistuminen hänen yrittäessään ottaa haikaroita kiinni.

Kun koe oli tehty, oli paula entisellä paikallaan työntyen jäykkänä esiin pitkän bamburuo'on kärjestä, kun taas ajutanttien nähtiin liitävän ilmaan, kohoten yhä korkeammalle, pitkät kaulat suoriksi kurkotettuina ja nokat rätisemässä kuin kastanjetit ja päästämässä kurkuistaan leijonan karjumista muistuttavan vihaisen äänen.

Tätä epäonnistumista ei voinut panna Ossarun syyksi. Se johtui erään aivan hänen kintereillään seuraavan toverin varomattomuudesta. Se toveri oli Fritz.

Juuri Ossarun aikoessa heittää silmukkansa nukkuvan ajutantin hartioille, hyökkäsi Fritz, joka oli seurannut toisia majalta ja joka nyt ensi kertaa huomasi linnut, eteenpäin ja tarttui toisen pyrstöön hampaillaan. Sitten se aivan kuin päättäen varata itselleen kauniita marabutin höyheniä kiskaisi suuren tukon niitä juurta myöten suuhunsa.

Ei tämä ollut aivan se syy, joka oli pakottanut Fritzin tekemään niin odottamattoman hyökkäyksen, sillä odottamaton se oli, koska hyvin harjoitetun eläimen olisi pitänyt ymmärtää, ettei sopinut säikäyttää sitä riistaa, jota hänen herransa aikoivat pyydystää. Se ei ollut milloinkaan ennen käyttäytynyt niin ajattelemattomasti. Riistan outous oli saanut Fritzin toimimaan näin vastoin sen tavallista varovaista käytöstä, sillä ei mikään niistä eläimistä, joita se oli nähnyt saavuttuaan tähän maahan, ollut herättänyt siinä syvempää vihamielisyyden tunnetta kuin nämä ajutantit. Oleskellessaan Kalkuttan kasvitieteellisessä puutarhassa, missä sen isännät, niinkuin muistettaneen, viettivät jonkin aikaa vieraina, oli Fritz usein joutunut kosketukseen parin tuollaisen jättiläismäisen linnun kanssa, jotka niinikään olivat vieraina tuossa kuuluisassa laitoksessa. Ne pysyttelivät tavallisesti aitauksen sisäpuolella, missä niiden sallittiin häiritsemättä tepastella sinne tänne ja nokkia niitä ruuantähteitä, joita palvelijat silloin tällöin heittivät ulos puutarhan esimiehen talosta.

Nuo linnut olivat tulleet niin kesyiksi, että ottivat ruokansa vapaasti kenen kädestä tahansa, joka tarjosi sitä niille. Yhtä vapaasti he ottivat sitä tarjoamattakin sieltä, mihin vain niiden pitkä käyrä nokka ulottui. Usein ne olivat näpistelleet sellaisiakin ruokavaroja, jotka olivat niiltä kokonaan kiellettyjä. Näiden saaliinhimoisten tekojen joukossa oli yksi, jota Fritz oli jännittyneenä katsellut ja jota se luultavasti ei koskaan antaisi niille anteeksi. Ne olivat nimittäin ryöstäneet siltä erään herkullisen lihapalan, jonka muuan kokki oli antanut Fritzille ja jota se oli aikonut ruveta syömään päivällisekseen. Toinen linnuista uskalsi siepata lihan nokkaansa, nykäistä sen aivan koiran hampaista ja nielaista sen ennenkuin viimeksimainittu ennätti pysähdyttää sitä tai panna vastalausettaan ryöstöä vastaan.

Seuraus siitä oli, että Fritz oli silloin tällöin tuntenut mitä kiukkuisinta vastenmielisyyttä kaikkia Ciconia sukuun ja etenkin argala -lajiin kuuluvia lintuja kohtaan. Tämä vaikuttikin, että se heti ajutantit huomattuaan syöksyi suu auki niitä kohti ja tarttui toisen pyrstöön hampaillaan, se kun oli niiden saapuessa ollut majalla eikä siis ollut nähnyt niitä ennemmin.

Ei ole tarpeellista lisätä, että lintu, jonka kimppuun oli hyökätty näin sopimattomasti, lehahti paikalla lentoon onnellisemman, vaikkakaan ei vähemmän pelästyneen toverinsa seuraamana, jättäen Fritzin huonolle tuulelle viskelemään marabutin höyheniä sellaisella tavalla, jolla niitä ei ole koskaan ennen kukaan kohdellut; ei edes mikään ivallinen ja mustasukkainen äkäpussi ole niitä sillä lailla repinyt vihatun kilpailijansa päähineestä!