"Niin, sinä et tiedä kuinka vähällä olimme päästä vapauteen. Voi, voi, nyt se mahdollisuus on mennyt meiltä!"
"Linnut ovat menneet meiltä, tarkoitat", sanoi Kaspar "Mitä siitä? En luule, että ne olisivat voineet missään tapauksessa kuljettaa köyttä ylös, ja mitä hyötyä olisi niiden vangitsemisesta ollut? Ne eivät ole syötäviä, emmekä me tarvitse niiden höyheniä, niin arvokkaita kuin ne lienevätkin."
"Ei ei!" sanoi Karl hätäisesti, "en tarkoita sitä".
"Mitä sitten, veljeni?" kysyi Kaspar jonkun verran hämmästyneenä kasvinkerääjän ristiriitaisesta puheesta. "Mitä sinä ajattelet?"
"Katsohan tuonne", sanoi Karl osoittaen nyt ensi kertaa ylös liiteleviin haikaroihin. "Näetkö mitään välkkyvää?"
"Kah, toisen linnun sääressäkö? Kyllä, näen jotakin; kuin keltaisen metallikappaleen Mikähän se on?"
"Minä tiedän, mikä se on", lausui Karl mielipahaa ilmaisevalla äänellä, "oikein hyvinkin sen tiedän. Voi, jos vain olisimme saaneet kiinni tuon linnun, olisi meillä toivoa. Sitä ei kannata nyt surra. Se on mennyt, voi, se on mennyt, ja sinä, Fritz, olet tänään tehnyt sellaisen tempun, joka tuottaa meille kaikille murhetta, ehkä loppuiäksemme."
"En ymmärrä sinua, veljeni", sanoi Kaspar, "mutta jos meidän on niin murehdittava haikaroiden lähtöä, niin ehkä säästymme siitä. Niillä ei näytä olevan kovinkaan kiire poistua luotamme huolimatta siitä epävieraanvaraisesta vastaanotosta, jonka ovat saaneet osakseen Fritzin puolelta. Katsohan! Ne kiertävät sinne tänne kuin aikoen jälleen laskeutua. Vilkaisehan myöskin Ossaruun, joka ojentaa niille syöttiä. Takaanpa, että vanhan shikarin onnistuu houkutella ne takaisin. Hän tuntee niiden tavat täydellisesti."
"Armias Isä!" huudahti Karl katsahtaen ensin lenteleviin haikaroihin ja sitten Ossaruun. "Suotakoon sen onnistua! Tartu sinä, Kaspar, Fritziin ja anna Ossarun koettaa parhaansa mukaan! Henkesi tähden, älä päästä koiraa käsistäsi! Henkesi tähden — meidän kaikkien hengen tähden!"
Vaikka Kaspar oli vieläkin hämmästyksissään veljensä kiihkeästä käytöksestä, ei hän antanut sen estää itseään tottelemasta hänen määräystään, vaan syöksyi Fritzin kimppuun ja tarttui siihen kiinni. Asettaen koiran sääriensä väliin hän piteli sitä molemmin käsin ja polvin niin lujasti kuin se olisi joutunut oikeaan ruuvipenkkiin.