"Jollen mitä?"
"Jollet toivo niiden kuljettavan köyttä ylös kallioille."
"Kuljettavan köyttä kallioille! Ei sinne päinkään. Tai ehkä sittenkin vähän siihen suuntaan. Mutta koska olet arvannut niin huonosti, pidän sinua jännityksessä vähän kauemmin."
"Voi, veljeni!"
"Ei, en kerro sinulle. Se asia on kyllä arvaamisen veroinen. Sinun ja Ossarun on saatava se selville yhteisvoimin."
Molemmat metsästäjät näin haastettuina aikoivat ryhtyä esittämään joukon arveluita, kun Karl keskeytti heidät.
"Kuulkaa", sanoi hän, "nyt ei ole siihen aikaa. Te voitte ponnistaa keksiäisyyskykyänne, kun olemme päässeet kotiin majalle. Meidän on saatava haikarat turvaan, ennenkuin voimme ryhtyä mihinkään muuhun. Tämä nuorakin on liian ohut. Ne voivat hivuttaa sen poikki nokallaan ja päästä irti. Ei meidän vahvinkaan köytemme ole liian luja niille. Ottakaahan te, Ossaru, toinen. Nostakaa se syliinne. Minä kannan toista. Pidä sinä, Kaspar, huolta Fritzistä ja kuljeta sitä kytkyestä. Tästä lähin täytyy sitä pitää sidottuna, ettei sattuisi mitään onnettomuutta, joka pilaisi parhaan suunnitelman, jonka tähän mennessä olemme tehneet vapautumiseksemme."
Niin sanoen Karl kietoi käsivartensa toisen ajutantin ympärille. Samalla otti Ossaru toisen syliinsä, ja huolimatta noiden suurten lintujen kurkusta lähtevästä rääkymisestä ja niiden leukaluiden kalinasta kannettiin ne majalle.
Sinne saavuttuaan he veivät linnut sisään ja paksuilla köysillä, jotka oli huolellisesti sidottu niiden sääriin, köyttivät ne niihin suuriin hirsiin, jotka olivat katon orsina. Ovi oli pidettävä suljettuna aina silloin, kun vartijat eivät pitäneet niitä silmällä, sillä Karl tiesi, kuinka tärkeää sellaisten vieraiden omistaminen oli, ja oli päättänyt pitää saaliinsa varmassa tallessa.
61. luku.