Kukapa ei olisi kuullut Himalajasta, tuosta suunnattomasta vuoristorykelmästä Intian kuumien tasankojen ja Tibetin kylmien ylänköjen välissä, — tuosta mainiosta suojamuurista maailman kahden suurimman valtakunnan, Mogulin ja Kiinan, välillä? Kokemattomin maantieteellinen aloittelijakin tietää mainita, että siellä ovat koko maanpinnan korkeimmat vuoret, että niiden huiput — ainakin puolisen tusinaa niistä — ovat enemmän kuin kahdeksan kilometriä merenpinnan yläpuolella pystysuoraan mitaten, ja että yli kolmekymmentä niistä kohoaa enemmän kuin kahdenkymmenen tuhannen jalan korkeuteen, kantaen ikuista lumivaippaa hartioillaan!
Taitavampi maantieteilijä tai maankuoren tutkija voisi kertoa satoja muita mieltäkiinnittäviä asioita näistä majesteettisista vuorista. Paksuja nidoksia voisi täyttää mitä miellyttävimmillä erikoiskuvauksilla niistä — niiden eläimistöstä, metsistä, kasvistosta. Mutta tässä, hyvä lukija, meillä on tilaa puhua vain muutamista kaikkein silmäänpistävimmistä seikoista, niin että kenties kykenet muodostamaan jonkunlaisen käsityksen noiden valtavien lumikruunuisten vuorijärkäleiden jättimäisestä suuruudesta, jotka huimaavassa korkeudessa seisovat otsa rypyssä tai hymyillen — asianhaarain mukaan — ison Intianmaan vartijoina.
Kirjoittajain tapa on nimittää Himalajaa "vuorijonoksi". Espanjalaiset maantieteilijät sanoisivat sitä "sierraksi" (saha) — jota nimitystä he ovat käyttäneet Amerikan Andeista. Kumpikin nimitys on sopimaton Himalajasta puhuttaessa, sillä noiden vuorten peittämä laaja seutu — yli 500,000 neliökilometriä eli melkein puolitoista Suomen pinta-alaa — ei muistuta muodoltaan ensinkään jonoa. Sen pituus on vain kuusi tai seitsemän kertaa suurempi kuin leveys, ja edellinen on runsaasti puolitoista tuhatta kilometriä, kun taas jälkimmäinen monin paikoin ulottuu kahden leveysasteen yli.
Sitäpaitsi ei Himalajan läntisestä päätekohdasta, joka on Cabulin maassa, sen itäisimmille vuorille asti lähelle Bramaputran äyräitä ole olemassa sellaista yhtämittaisuutta, joka oikeuttaisi nimityksen "vuorijono". Näiden kahden päätekohdan välillä katkovat vuoristoa monin paikoin poikittain kulkevat suunnattomat laaksot, jotka ovat suurten virtain kulkuväyliä; nämä virrat eivät juokse idän ja lännen suuntaa, mikä otaksuttiin itse vuortenkin suunnaksi, vaan ne virtaavat poikkipäin, usein pohjoista tai etelää kohti.
Totta on, että matkustajasta, joka lähestyy Himalajaa joltakin kohdalta Intian suurta tasankoa, nämä vuoret näyttävät yhtäjaksoiselta jonolta, joka suuntautuu jatkuvana pitkin taivaanrantaa idästä länteen. Tämä on kuitenkin pelkkä näköharha; Himalajaa ei ole katsottava yhdeksi harjanteeksi, vaan sitä on pidettävä vuorenkukkuloiden sarjana, joka käsittää 500,000 neliökilometrin maa-alan ja haarautuu yhtä moneen eri suuntaan kuin kompassi voi osoittaa.
Tämän laajan vuoristoseudun piirissä vaihtelee ilmasto, maanlaatu ja kasvullisuus suuresti. Matalampien kukkulain välissä — niiden, jotka rajoittuvat Intian tasankoihin — samoin kuin muutamissa sisemmän vuoriston syvemmissä laaksoissakin, on kasvullisuus kuuman tai lämpimän vyöhykkeen luontoista. Palmu, sanajalkapuu ja bamburuoko kukoistavat siellä täydessä rehevyydessään. Ylempänä alkaa näkyä lauhkean vyöhykkeen kasvullisuutta, jota edustavat erilajisten jättiläistammien muodostamat metsät, sykomoorit, havupuut, saksanpähkinät ja kastanjat. Vielä ylempänä ovat rododendronit, koivut ja kanervat, joita seuraa yrttikasvien alue, ynnä viettäviä pengermiä ja rehevän ruohikon peittämiä ylätasankojakin. Vielä eteenpäin ja ylöspäin ikuisen lumen rajaa kohti levinneinä tavataan erilaisia salasiittiöitä — alppikasviston jäkäliä ja sammalia — aivan samoin kuin napapiirin takana. Matkustaja, joka tulee Intian tasangoilta kulkien kohti Himalajan korkeita harjanteita tai joka nousee jostakin noista syvemmistä laaksoista kohti sitä vartioivia lumipeitteisiä huippuja, saa kokea muutamien tuntien matkan varrella joka lajia ilmastoa ja nähdä edustettuina kaikki kasvullisuuden lajit, mitä maan pinnalla tunnetaan!
Himalaja ei ole asumaton seutu. Päinvastoin. Sen rajain sisällä on melkoinen kuningaskunta (Nepal) ja useampia vähäisiä valtioita ja yhteiskuntia (kuten Bhotan, Sikhim, Gurwhal, Kumaon ja kuuluisa Cashmere), joista muutamilla on jonkinlainen valtiollinen riippumattomuus, mutta enimmät elävät isompain valtakuntain suojeluksen alaisina, toiset Anglo-Intian, toiset Kiinan. Näiden monien valtioiden asukkaat ovat sekalaista rotua ja eroavat suuresti Hindustanin kansasta. Idän puolella — Bhotanissa ja Sikhimissä — he ovat pääasiassa mongolilaista sukua, muistuttaen tapain ja tottumusten puolesta Tibetin väestöä ja ollen tibetiläisten tavoin uskonnoltaankin laamalaisia. Himalajan läntisissä seuduissa asuu sekaisin ghurka-vuoristolaisia, etelän hinduja, Lahoren sikhejä ja vanhan Mogulin valtakunnan muhamettilaisia; täällä tavataan myös täysin tunnustettuina Aasian kolme suurta edustavaa uskontoa muhamettilainen, buddalainen ja braamalainen.
Väestön lukumäärä on kuitenkin kovin vähäinen sen alueen suuruuteen nähden, jolle se on hajautuneena, ja onpa Himalajan kukkulamailla monia seutuja, tuhansien neliökilometrien laajuisia tienoita, joissa ei elä ainoaakaan ihmisolentoa, missä ei savu nouse yhdestäkään piipusta. Semmoisiakin laajoja maa-aloja siellä on, etenkin noiden korkeiden lumipeitteisten huippujen seutuvilla, joita ei ole koskaan tutkittu tai joille vain ani harvoin on osunut joku seikkaileva metsämies. Toiset paikat ovat kerrassaan saavuttamattomiakin, ja tarpeetonta on sanoakaan, että korkeimmille huipuille — jommoisia ovat Khumulari, Kitshinjunga, Donkia, Davalgiri ja muut — ei ole yrittäminen huimapäisimmänkään kiipeilijän. Tuskinpa kukaan on milloinkaan noussut kahdeksan kilometrin korkeuteen merenpinnasta, ja kysymyksenalaista on, tokko mikään ihmisolento voisi elääkään tuossa korkeudessa. On luultavaa, että kaikki elollinen elämä sammuisi noin ylhäällä joko tavattoman kylmyyden tai ilmakehän ohuuden vaikutuksesta. [Luonnollisesti nämä asiat tunnetaan nykyjään paremmin kuin Reidin aikana. Suom.]
Vaikka Himalajan vuoret ovat tunnetut varhaisimmista historiallisista ajoista asti — ne ovat näet samat kuin muinaisten kirjailijain Imaus ja Emodus — olemme me eurooppalaiset vasta viime vuosisadan aikana saaneet niistä jotakin varmaa tietoa. Portugalilaiset ja hollantilaiset — ensimmäiset eurooppalaiset Intian asuttajat — ovat kertoneet meille niistä varsin vähän, ja kauanpa olivat englantilais-intialaisetkin kirjoittajat puhumatta mitään tästä mielenkiintoisesta aiheesta. Liioitellut kertomukset Himalajan vuoristolaisten — eritotenkin ghurkain — vihamielisyydestä ja julmuudesta ehkäisivät yksityisiä tutkimuksia, ja lukuunottamatta viittä kuutta kirjaa, jotka enimmäkseen koskettelevat Himalajaa läntistä aluetta ja ovat verraten arvottomia, niiden tekijöiltä kun puuttuu tieteellistä pätevyyttä, on tuo laaja seutu meidän päiviimme asti pysynyt melkein terra incognita'na.
Vastikään olemme sentään saaneet enemmän tietoja tuosta mieltäkiinnittävästä maanpinnan osasta. Kasvitieteilijä, jota on sinne houkutellut seudun uhkea kasvisto, on avannut meille kasvullisuuden uuden maailman. Royle ja Hooker ovat suorittaneet taitavasti tämän tehtävän. Eläintieteilijä, jota niinikään on vetänyt puoleensa seudun vaihteleva eläimistö, on tutustuttanut meidät uusiin ilmiöihin ja muotoihin tällä alalla. Hodgson ja Wallich ovat tämän lajin historioitsijoita. Ja tuskinpa meidän on vähemmästä kiittäminen urheilumiehiä ja metsästäjiäkään — Markhamia, Dunlopia ja "vuorelais"-Wilsonia.