Shikari oli usein seurannut villinorsujen jälkiä Bengalin aarniometsissä ja tunsi tarkoin näiden kulkutiet. Senvuoksi hän saattoi sanoa toisille, ettei kiertolaisnorsu ollut pureskellut puunlehviä mennessään, sillä lehdissä ja oksissa ei ollut mitään jälkiä sen hampaista, vaan että se päinvastoin oli kulkenut nopeasti eteenpäin kuin jotakin erityistä tarkoitusta silmällä pitäen. Paremminkin näytti siltä kuin olisi nuo murtuneet oksat repäisty poikki senvuoksi, että norsu oli suutuksissa sen osaksi tulleesta huonosta kohtelusta sekä pettynyt kostoaikeittensa epäonnistumisesta.
Ossarun ei tarvinnut kehoittaa tovereitaan varovaisuuteen. He tiesivät yhtä hyvin kuin hänkin, että tällainen raivostunut norsu kuin tämä oli, olipa se sitten kiertolainen tai tavallinen rehellinen norsu, ei suinkaan ollut turvallinen seuratoveri. Heillä olikin ollut sekä silmin että korvin havaittavia todistuksia siitä, että erikoisesti tämä norsu oli mitä vihaisin olento.
He kulkivat siis eteenpäin tavattoman varovasti pitäen tarkoin silmänsä ja korvansa varuillaan ja samalla liikkuen aivan sanattomina tai keskustellen vain kuiskaten.
Se polku, jota myöten he palasivat majalleen, ei ollut sama, jota pitkin he olivat tulleet. Kallioiden tutkisteleminen oli johtanut heidät hyvän matkaa laakson reunan ympäri. Nyt he astelivat pitkin norsun kulkemaa polkua, joka vei melkein suoraan majalle, niinkuin Ossaru jo oli todennut.
Päästessään lähemmäksi alkuperäistä asumustaan he näkivät merkkejä siitä, että vihollinen oli yhä heidän edellään. Koska he tiesivät, ettei aivan likellä kuumaa lähdettä eikä siis majankaan vieressä ollut suuria puita tai muuta turvapaikkaa, minne he olisivat voineet hyökkäyksen esineiksi joutuessaan vetäytyä pakoon, alkoivat he kulkea yhä varovammin. Siltä puolelta, josta he nyt lähestyivät majaa, ei sitä voinut nähdä, ennenkuin he pääsisivät lähemmäksi kuin kahdensadan kyynärän päähän siitä. Heidän oli ensin kuljettava jokseenkin korkeita puita kasvavan viidakon läpi, jonka jälkeen maja tulisi näkyviin.
Astuessaan tähän viidakkoon he huomasivat melkoiseksi levottomuudekseen sielläkin vereksiä norsun jälkiä. Nyt he varmasti tiesivät sen kulkeneen tämän kautta heidän edellään sekä suunnanneen askeleensa suoraan majalle.
Mitä ihmettä se saattoi sieltä tahtoa? ihmettelivät taas nuo kaikki kolme. Tosiaankin näytti siltä kuin se olisi mennyt sinne heitä hakemaan, kuin se olisi luullut heidän palanneen kotiin, kun ei nähnyt heitä äskeisellä taistelupaikalla, ja halunnut jatkaa heidän tuttavuuttaan.
Näkemänsä perusteella täytyi heidän myöntää tuon suuren nelijalkaisen omistavan aivan luonnottoman paljon älyä, ja tämä vaikutti sen, että heidän mielessään heräsi hyvin tuskallinen pelon tunne, vaikka se saattoi olla vain mieletöntä kuvittelua. Se, mitä he näkivät tullessaan viidakon toisesta reunasta ulos, ei ainoastaan vahvistanut tätä pelon tunnetta, vaan paisutti sen todelliseksi kauhuksi.
Majaa, jonka olisi nyt pitänyt olla heidän silmäinsä edessä, eikä aivan kahdensadankaan askelen päässä, ei enää ollut olemassa! Vain sen rauniot näkyivät siellä. Ne suuret vierinkivet, joista sen seinät oli rakennettu, samoin kuin kattona olleet hirret ja oljet, heinävuoteet, joilla he olivat nukkuneet, karkeatekoiset talouskapineet sekä muut esineet, joita he olivat käyttäneet, olivat kaikki hujan hajan maassa. Ei talon, ei edes majan näköistäkään ollut osoittamassa sitä paikkaa, missä oli ollut ihmisasunto.
Niin — sillä kohdalla, missä oli ollut heidän karkeatekoinen hökkelinsä, näkivät seikkailijamme vain vieläkin karkeatekoisemmat rauniot — tuskin kiveä kiven päällä!