Ossaru ei tuhlannut kallisarvoisia hetkiä turhaan arvelemiseen, vaan huutaen nuorille herroille ja käskien heidän seurata hänen esimerkkiään hän painoi puuta kohti niin nopeasti kuin hänen säärensä kantoivat. Vasta kolmannen tai neljännen oksakerroksen päälle päästessään hän katsahti taakseen nähdäkseen, seurattiinko hänen esimerkkiään.
Nuorukaiset olivat ripeästi noudattaneet hänen kehoitustaan panematta hetkeksikään sen oikeutta kysymyksenalaiseksi, ja molemmat olivat ylhäällä puussa melkein yhtä nopeasti kuin shikarikin.
21. luku.
LEPPYMÄTÖN PIIRITTÄJÄ.
Fritz oli paennut herrojensa keralla puun juurelle asti, mutta koska sillä oli vain koiran kynnet, ei se kyennyt kiipeämään eikä luonnollisesti voinut seurata heitä pitemmälle. Mutta jollei se saattanut nousta puuhun, ei se myöskään aikonut jäädä sen juurelle, koska ei nähnyt mitään mahdollisuutta välttää norsun kostoa. Hetkeksikään pysähtymättä se syöksyi veteen ja ui salmien poikki. Sitten se kahlasi ylös vastakkaiselle äyräälle ja livisti järven rannalla kasvavien kaislojen suojaan sekä kätkeytyi sinne.
Tällä kerralla ei norsu kiinnittänyt koiraan mitään huomiota. Sen silmät olivat suunnatut vain metsästäjiin, ja heihin näyttivät sen kostoaikeet nyt erikoisesti kohdistuneen. Se oli ollut aivan heidän kintereillään heidän juostessaan aukean yli ja näki selvästi heidän kiipeävän puuhun. Se oli tosiaankin niin lähellä, että Karlin ja Kasparin täytyi taas pudottaa pyssynsä voidakseen käyttää kumpaakin kättään kiipeämiseen. Muuten he eivät olisi ennättäneet päästä sen ulottuvilta ja pieninkin viivytys heidän taholtaan olisi voinut olla kohtalokas jommallekummalle tai molemmillekin.
Karl kiipesi viimeisenä. Juuri hänen kohottaessaan jalkansa eräältä oksalta nostaakseen ne ylemmälle, kiersi norsu kärsänsä ensinmainitun ympärille ja taittoi sen poikki kuin se olisi ollut vain hento kaisla.
Mutta nyt oli Karl, niinkuin toisetkin, poissa sen ulottuvilta. Kaikki kolme onnittelivat itseään vieläkin, että olivat päässeet pakoon vaaralta, joka ei ollut kuolemaa vähäisempi.
Jos mahdollista, oli norsu nyt raivostuneempi kuin milloinkaan. Se ei ollut ainoastaan toista kertaa pettynyt kostotuumissaan, vaan oli saanut kolme uutta luodinhaavaa, jotka, vaikka ne olivatkin vain pelkkiä raapaisuja sen suunnatonta ruumista peittävässä nahkassa, olivat kyllin kipeitä ärsyttääkseen sitä aivan äärimmäisyyteen asti. Päästäen kimeän, torven ääntä muistuttavan huudon se heilutteli kärsäänsä korkealla ilmassa sekä tarttuen sillä ulottuvillaan oleviin puunhaaroihin taitteli niitä päärungosta kuin olisivat ne olleet hentoja oksia.
Lyhyessä ajassa oli puu, jonka haarautumat olivat ulottuneet alas asti, täydellisesti karsittu melkein kahdenkymmenen jalan korkeuteen saakka, kun taas alla olevaa maata peittivät oksat, lehdet ja taittuneet puunhaarat, jotka olivat murskautuneet aivan pehkuiksi norsun painavien kavioiden alla sen tallatessa niitä lakkaamatta.