Mutta ei paljon, sillä vaikka he olisivatkin kyllin turvassa luolassa ollessaan, eivät he voisi tehdä siellä mitään. Valon puute estäisi heitä valmistamasta tikapuita, ja hankkiessaan puuainetta he olisivat joka hetki siinä puuhassa ollessaan alttiina leppymättömän vihollisensa hyökkäyksille.
Tuo tulevaisuuden näky riitti saattamaan heidät alakuloisiksi — vaikkakin he tiesivät, että luola tarjoaisi heille luotettavan turvapaikan, minne he voisivat vetäytyä, jos joutuisivat vainotuiksi.
Kun norsu pysyi verrattain rauhallisena jonkin aikaa, valtasivat nämä ajatukset tulevista puuhista heidän kaiken huomionsa. Koska he nyt olivat varmassa turvassa, ei heitä vaivannut minkään välittömän vaaran pelko.
Mutta hyvin pian alkoi tämä turvallisuuden tunne hävitä. Kuinka kauan täytyisi heidän pysyä puussa? Se kysymys heräsi nyt heidän mielessään ja muuttui aikaa myöten levottomuuden lähteeksi.
Vaikka ei kukaan heistä voinut vastata tähän kysymykseen, saattoivat kuitenkin kaikki ymmärtää, että piirityksestä tulisi pitkäaikainen — ehkä paljon pitempi kun se, joka oli äskettäin loppunut, sillä norsu, jota kiihdytti syvä ja leppymätön viha, ilmaisi äreällä muodollaan päätöksenään olevan pysyä paikallaan epämääräisen ajan. Tämän huomatessaan tulivat seikkailijamme jälleen levottomiksi. Heidän asemansa ei ainoastaan ollut väsyttävä, heidän kun oli istuttava hajasäärin ohuilla oksilla, vaan jos piiritystä jatkuisi, joutuisivat he vielä senkin vaaran alaisiksi, joka uhkaa kaikkia piiritykseen joutuneita ihmisiä: nälkäkuoleman. Jo alussa kaikki kolme olivat nälkäisiä kuin sudet. He olivat syöneet vain keveän aamiaisen eikä mitään sen jälkeen, sillä heillä ei ollut aikaa päivällisen keittämiseen. Nyt oli jo myöhäinen iltapäivä, ja jos vihollinen jatkaisi piiritystään kaiken yötä, olisi heidän ryhdyttävä nukkumaan illallisetta. Ah niin, nukkumaan! Ehkä ei heillä sinä yönä tulisi olemaan vuodetta eikä unta, sillä kuinka he voisivat nukkua noin kovilla oksilla? Jos he hetkeksikään kadottaisivat tietoisuutensa, putoaisivat he ja syöksyisivät valveillaan olevan piirittäjänsä päälle! Ja vaikkapa he sitoisivat itsensä puuhun kiinni, olisi mahdotonta ajatella niin kapeilla alustoilla nukkumista.
He eivät siis voineet toivoa saavansa illallista tai unta sinä yönä. Mutta heitä vaivasi eräs toinen himo enemmän kuin nälkä tai uni. Se oli jano. Niillä kovilla ja moninaisilla ponnistuksilla, joihin heidän oli ollut pakko ryhtyä sitten aamun — puihin kiipeäminen ja tiettömien viidakkojen läpi hiipaileminen yhtyneenä yhä uudistuneen vaaran aiheuttamiin mielenliikutuksiin — kaikilla niillä oli ollut taipumus herättää janoa. He tunsivatkin sitä aivan tavattomassa määrässä. Sitä ei suinkaan vähentänyt heidän alapuolellaan välkkyvän veden näkeminen. Päinvastoin se kiihdytti vain tuota halua melkein sietämättömässä määrässä.
Melkoisen ajan he tunsivat tuota tuskaa voimatta toivoa sen lievittämistä. Järven välkkyessä heidän silmiensä edessä kirkkaassa auringonpaisteessa ja joen hiljaa lipuessa alapuolella olevien solien läpi he saattoivat käsittää selvemmin kuin mielikuvituksessa, millaisia Tantalus paran hirveiden kärsimysten oli täytynyt olla.
Heidän kärsittyään tätä tuskaa melkoisen pitkän ajan pääsi Kasparilta huudahdus, joka kiinnitti häneen toisten huomion.
"Tulta ja tulikiveä!" huudahti hän. "Mitä me olemme ajatelleet kaiken aikaa? Kolme miestä istuu tässä tukehtumaisillaan janoon, ja joki virtaa ulottuvillamme!"
"Ulottuvillamme? Sitäpä toivoisin, Kaspar", lausui Karl jokseenkin epätoivoisella äänellä.