"'Koiras', lausuu tämä kirjoittaja, 'on melkein tahirin kokoinen' (tässä hän puhuu eräästä toisesta hyvin tunnetusta lajista Himalajan villivuohta, joka on paljon suurempi kuin mikään kesy laji). Ibexin tavallinen väri on likaisen kellertävän ruskea, paitsi heti nahkan luomisen jälkeen, jolloin siinä on harmahtava vivahdus. Mutta minä olen tappanut nuorempia eläimiä, sekä koiraita että naaraita, joiden nahka on yhtä punainen kuin saksanhirven sen ollessa punaisena mutta en milloinkaan nähnyt sen väristä vanhaa koirasta, luullakseni siitä syystä, että se elää paljon korkeammalla ja luo karvansa paljon myöhemmin. Karva on jokseenkin lyhyttä ja jonkun verran burrellin tai muiden villilampaiden karvaa muistuttavaa. Kylmänä talviaikana on siihen sekaantunut hyvin pehmeää untuvaista villaa, joka on samankaltaista kuin Tibetin huivivilla. Tämän samoin kuin vanhan karvansakin luo ibex touko- ja kesäkuulla. Sellaisissa paikoissa, missä elää vuohilaumoja, ovat pensaat ja terävät kallionkielekkeet tuona vuodenaikana niiden riisuman talviturkin peitossa. Ibexin silmäänpistävä ulkomuoto johtuu pääasiassa niistä komeista sarvista, jotka luonto on suonut sille. Täysikasvuisilla eläimillä ovat sirosti hartioiden yli kaareutuvat sarvet kolmen neljän jalan mittaisia pitkin kaarretta laskettuna ja noin yksitoista tuumaa juuresta ympäri mitaten. Hyvin harvat saavuttavat suuremman pituuden kuin neljä jalkaa, mutta olen kuullut olevan sellaisiakin, joiden sarvet ovat vielä kolme tuumaa pitempiä. Niiden kuusi tai kahdeksan tuumaa pitkä parta on karvainen ja musta. Naaraat, jotka ovat harmahtavan ruskeita, ovat tuskin kolmatta osaa uroksen koosta. Niiden sarvet ovat pyöreät ja suippenevat, pituudeltaan kymmenestä tuumasta jalkaan asti. Yleisvaikutus niiden ulkomuodosta on se, että ne ovat sirotekoisia ja ketteriä.
"Kesällä ne aina lähtevät mahdollisimman korkeisiin paikkoihin, mistä voi saada ruokaa, useinkin niin kauas, että sinne on joidenkin päivämatkojen marssi niiden talvipaikoilta. Tämä siirtyminen alkaa melkein heti lumen ruvetessa sulamaan. Se suoritetaan asteettain eläinten siirtyessä kukkulalta kukkulalle ja viipyessä muutamia päiviä kullakin.
"Tänä vuodenaikana pysyttelevät koiraat yhdessä, naaraista erillään, voidaanpa joskus nähdä satakin kappaletta samassa joukossa. Päivän helteessä ne harvoin liikkuvat, vaan lepäävät ja nukkuvat joko luolissaan lumivuoteilla tai kallioilla ja autioiden kukkuloiden soraisilla rinteillä kasvullisuuden rajan yläpuolella. Toisinaan, mutta hyvin harvoin, jäävät ne makaamaan niille ruohoisille paikoille, missä ovat syöneetkin. Illemmalla ne alkavat liikkua ja kulkevat laidunmailleen, jotka ovat usein penikulmien päässä. Ne alkavat matkansa hitaasti, mutta jos niillä on melkoinen taival kuljettavanaan, rupeavat ne pian ravaamaan. Painaapa toisinaan kokonainen lauma eteenpäin niin nopeasti kuin suinkin voivat siirrellä jalkojaan. Siitä, mitä alkuasukkailta kuulimme, päätimme niiden jäävän näille korkeille paikoille lokakuun loppuun asti, jolloin ne alkavat sekaantua naaraiden joukkoon ja laskeutuvat vähitellen talvipaikoilleen. Naaraat eivät kulje niin paljon tai niin kauas. Monet niistä jäävät koko vuodeksi samaan paikkaan. Ne taas, jotka käyvät etäisillä kukkuloilla, oleskelevat tavallisesti alempana kuin koiraat, ne kun harvoin nousevat kasvullisuusrajan yli. Ne synnyttävät poikasensa heinäkuussa, tavallisesti kaksi erällään, vaikkakin niissä on paljon mahoja, niinkuin muissakin laumaeläimissä.
"Ibexit ovat varovaisia eläimiä, joilla on erittäin tarkka näkö- ja hajuaisti. Ne pelästyvät hyvin helposti ja ovat niin arkoja, että yksi ainoa laumaan tähdätty laukaus riittää ajamaan ne pois siltä vuorenselänteeltä, missä ne oleskelevat. Ja vaikkei niitä ammukaan, on usein sama seuraus ihmisolennon näkemisestä niiden asuntopaikkojen lähistöllä. Tästä me saimme monta esimerkkiä harhaillessamme niitä takaa ajamassa, ja ensimmäinen tapaamamme koiraslauma todisti sen heti. Ne olivat Asrung-laakson päässä, ja me huomasimme ne juuri niiden tullessa kukkulaa alas ruuan hakuun. Siinä oli komea meikein sata vanhaa koirasta käsittävä lauma. Päivä oli jo pitkälle kulunut, ja meillä oli kuljettavanamme pitkä matka leirillemme. Varovaisuus kuiskasi: Jättäkää ne rauhaan huomiseksi, mutta kiihtymys pääsi voitolle ja me päätimme koetella metsästysonnea. Kun päivää oli enää vähän jäljellä, taisimme kiiruhtaa ja lähestyimme niitä siis vähemmän varovasti kuin olisi pitänyt tehdä, jos meillä olisi ollut aikaa. Kuinka lieneekään ollut, me epäonnistuimme, sillä kauan ennen kuin pääsimme pyssyn kantamalle, huomasivat muutamat niistä meidät, ja koko joukko lähti pakoon antamatta meille ampumisen tilaisuutta. Koska emme olleet laukaisseet niihin tai muuten häirinneet niitä paitsi vain lähestymällä joukkoa, toivoimme löytävämme ne seuraavana päivänä. Mutta se kului samoin kuin muutamat sitä seuraavatkin turhassa haeskelemisessa. Ne olivat kokonaan lähteneet siltä vuorenselänteeltä.
"Kaikki luonnonhistorian lukijat tuntevat ibexin ihmeellisen kiipeämis- ja loikkauskyvyn. Vaikkakaan ne eivät voi hyppäyksensä jälkeen jäädä sarvistaan riippumaan, kunnes saavat jalansijan (niinkuin kirjoissa on kuvattu), pääsevät ne kuitenkin melkein ihmeteltävällä tavalla mitä ylipääsemättömimpien paikkojen poikki, niin painavan näköisiä eläimiä kuin ovatkin. Ei mikään näytä niitä pidättävän eikä pienimmässäkään määrässä ehkäisevän niiden kulkua. Helposti ei unohda sellaista laumaa, jonka on nähnyt keskuuteensa laukauksen saaneena lähtevän suorana viivana, niinkuin ne usein tekevät, kaikenlaisten näennäisesti ylipääsemättömien paikkojen poikki, kulkien vuoroin melkein äkkijyrkän kallion paljasta syrjää, vuoroin poikki hirvittävän maanvieremän tai irtokivien ja hiekan peittämää kaltevaa pintaa pitkin, jonka pieninkin joko ylhäältä tai alhaalta päin tuleva kosketus saa liikkumaan. Ne kaivautuvat matkallaan kuiluihin, joista ei näytä olevan mitään mahdollista ulospääsyä, mutta ilmestyvät tuokion päästä jälleen päinvastaiselle puolelle, eivätkä milloinkaan poikkea vähintäkään suunnastaan. Samalla niillä kuitenkin on vauhti, joka näyttää viidentoista mailin nopeudelta tunnissa. On vain harvoja eläimiä, jos ollenkaan, jotka voittavat ibexin kestävyydessä ja nopeudessa."
34. luku.
PUKKIEN TAISTELU.
Tuskin oli Karl lakannut puhumasta, kun heidän tarkastamalleen eläimelle sattui omituinen tapaus aivan kuin sitä varten, että ibexin tavat olisivat tulleet tarkemmin valaistuiksi.
Se ei enää ollut yksin, sillä heidän tuijottaessaan siihen ilmestyi toinen ibex kalliolle kulkien sitä kohti, jonka he olivat ensiksi nähneet. Uusi tulokaskin oli koiras niinkuin sen suunnattomat koukeromiekan muotoiset sarvet todistivat. Kooltaan samoin kuin toisissakin suhteissa se muistutti aikaisemmin kalliolla ollutta aivan kuin olisivat ne olleet veljekset. Mutta todennäköisesti ne eivät sitä olleet. Joka tapauksessa ilmaisi vastatulleen käytös kaikkea muuta kuin veljellisiä tunteita. Päinvastoin se kulki eteenpäin vihamielisessä tarkoituksessa, niinkuin sen liikkeet selvästi osoittivat. Se oli kääntänyt kuononsa alas- ja sisäänpäin, niin että sen partainen leuka melkein kosketti rintaa, kun taas sen sarvet olivat korkealla ilmassa sen sijaan että ne olisivat suuntautuneet taaksepäin hartioiden yli, mikä on niiden tavallinen asento eläimen seisoessa pystyssä. Sitäpaitsi ilmaisi sen lyhyt, pystyssä heiluva häntä, joka teki nopeita hermostuneita liikkeitä, eläimen suunnittelevan ilkeyttä. Niinkin suuren välimatkan päästä saattoivat katselijat huomata sen, sillä kummankin ibexin hahmo erottautui niin selvästi taivaanlakea vastaan, että molempien pienimmänkin liikkeen saattoi huomata täydellisen selvästi.
Kun he ensiksi näkivät uuden tulokkaan, lähestyi se kuin varkain ja aivan kuin aikoen tehdä raukkamaisen salamurhan ja sysätä toisen alas kalliolta. Tämä oli tosiaankin sen tarkoitus, niinkuin seuraavasta käy ilmi. Jos toinen olisi pysynyt vain kuusi sekuntia kauemmin siinä asennossa, missä se oli ensin ollut, olisi sen vihollinen epäilemättä heti onnistunut petollisissa aikeissaan.