ja meidän oma kokemuksemme vahvistaa tässä säkeistössä lausutun totuuden.
Sellainen, joka on elänyt troopillisten maiden ikikestävässä keväässä, kun ei lehti koskaan putoa eivätkä kukat koskaan kuihdu, voi hyvin vahvistaa tuon tosiasian, että kevätkin voi aikaa myöten muuttua väsyttäväksi. Me ikävöimme talvea, sen pakkasta ja lunta ja kylmiä, purevia tuulenviimoja. Niin ihastuneita kuin olemmekin vihreihin metsiin, katseemme niitä välillä mielihyvin ruosteenkarvaiseen verhoutuneina, taivaanlaen ollessa harmaa ja synkkä, mutta silti silmääkiehtova. Totta on, vaikka se tuntuukin omituiselta, että ihmisluonto samoin kuin ilmakin tarvitsee välillä myrskyä.
42. luku.
LEIJA!
Niin pian kuin heidän ilonpuuskansa oli kokonaan ohi, jatkoivat Karl ja Kaspar sitä keskustelua, joka oli niin äkkiä katkennut.
"Sanot siis, veljeni", lausui Karl, joka ensimmäisenä palasi siihen aiheeseen, "että on olemassa kotkansukuinen lintu, joka voisi kantaa meidän köytemme kallion yli. Mistä linnusta puhut?"
"Kas vain, Karl, sinullahan on kovin hidas käsityskyky tänä aamuna. Tosiaankin olisi noiden kahden sääksen näkemisen pitänyt selvittää sinulle tarkoitukseni."
"Ahaa, tarkoitat siis leijaa?"
"Niin, sellaista, jolla olisi hyvin leveä rinta, hyvin ohut ruumis ja hyvin pitkä häntä, sellaista, jollaisia sinulla ja minulla oli tapana tehdä, eikä siitä ole kovinkaan monta vuotta."
"Paperileija", sanoi Karl toistaen lauseen koneellisesti ja samalla istuutuen miettivään asentoon. "Tosiaankin, veljeni", lisäsi hän hetkisen kuluttua, "tuossa ehdotuksessasi on jonkun verran järkeä. Jos meillä olisi paperileija, nimittäin hyvin suuri, saattaisi se mahdollisesti kuljettaa kallion huipun yli köyden mutta voi…"