Päästyään köyden luo he heti ryhtyivät työhön. Tai täsmällisemmin sanoen yksi heistä ryhtyi siihen, sillä ainoastaan yksi kerrallaan saattoi puuhailla tuossa työssä, joka oli heidän arvelunsa mukaan heidän viimeisensä tuossa yksinäisessä laaksossa.
Oli sovittu, että Ossaru yksin saisi kiinnittää poikkipuut köyteen, koska ei kumpikaan toinen ymmärtänyt nuorien käsittelemistä niin hyvin kuin hän. He saattoivat toimia ainoastaan katselijoina, ja ainoa apu, mitä heidän läsnäolostaan voi olla, oli se, että he ilahuttivat shikaria seurallaan ja puhelullaan.
Onneksi ei Ossarun tarvinnut kiinnittää poikkipuita ensimmäisten kolmenkymmenen jalan osalle tätä leijasta riippuvaa köyttä. Yhdet heidän tekemänsä pitkät tikapuut auttoivat häntä kiipeämään niin korkealle nappuloita käyttämättä. Kaikkiakin tikapuita olisi saattanut niin käyttää, jos leija olisi kuljettanut köyden niiden likelle. Valitettavasti ei asian laita ollut niin. Ainoastaan ensimmäisiä tikapuita voi käyttää avuksi.
Asettaen ne melkein samansuuntaisesti köyden kanssa Ossaru kiipesi ylös ja alkoi kiinnittää poikkipuita, päästyään melkein tikapuiden kärkeen asti. Hän oli ottanut mukaansa noin tusinan verran pikku puikkoja sekä niihin kuuluvat nuorat eräänlaisessa pikku pussissa, jonka hän oli sommitellut puuvillapuseronsa helmaan.
Karl ja Kaspar, jotka istuivat alhaalla kivillä, sekä maahan kyyristynyt Fritz katselivat shikarin liikkeitä suuren ja äänettömän mielenkiinnon vallassa.
Ei kestänyt kovin kauan, ennenkuin hän oli sovittanut ensimmäiset kaksi puikkoa määräpaikkoihinsa. Sitten hän siirtyi tikapuilta ja laski molemmat jalkansa ensimmäiselle poikkipienalle sillä lailla, että ne pitivät toinen toistaan tasapainossa ja puikkoa vaakasuorassa asennossa, minkä jälkeen hän ryhtyi sovittamaan kolmatta noin leukansa tasalle.
Siihen vaadittiin melkolailla kätevyyttä, mutta Ossarulla oli sitä ominaisuutta suuressa määrässä. Mitä jalansijaan tuli, oli hindu yhtä kotonaan köydellä kuin mikä tahansa apina, jota Brahman uskovaiset pitävät pyhänä.
Kenen muun jalat tahansa olisivat väsyneet nojatessaan niin hentoon tukeen, mutta Ossaru oli tottunut kiipeämään hoikkiin korkeisiin palmuihin, niin että hänen varpaansa olivat saavuttaneet määrätyn tarttumiskyvyn. Pieninkin oksa tai ulkonema puunrungossa tai nuoran solmukin oli hänelle riittävä jalansija monen minuutin ajaksi. Hänen ei siis ollut ollenkaan vaikea pysyä tasapainossa niillä poikkipuilla, joille hän oli jo päässyt, tai kiivetä toiselta toiselle, kun kukin niistä oli solmittu paikalleen. Siten hän menetteli, kunnes oli käyttänyt kaiken mukaan ottamansa varaston, niin että hänen puseronsa helma riippui tyhjänä. Sitten hän laskeutui kallion juurelle kulkemalla poikkipuulta toiselle ja siirtämällä jalkansa varovasti köydestä tikapuille.
Karl ja Kaspar olisivat voineet tehdä hänen alas tulemisensa tarpeettomaksi, koska kumpikin olisi voinut viedä tikapuita myöten niin kevyen kantamuksen, mutta Ossarulla oli täysi syy laskeutua alas, sillä hänen oli levättävä ja saatava ravintoa.
Hän ei viipynyt maassa kovin kauan, ainoastaan sen verran, että sai veren kiertämään pitkin paljaita jalkapohjiaan. Sitten hän kiipesi jälleen portaita ylös, puseron helma taas täynnä poikkipuita, heittäytyi köyden varaan ja kapusi ylös niitä nappuloita, jotka hän jo oli kiinnittänyt paikoilleen.