Ossarun riippuessa köydessä jyrkänteen puolivälin kohdalla, heilutteli tuuli hänen ruumistaan, heittipä hänet välillä muutamien jalkojen päähän kalliosta ja sai hänet huojumaan pahasti puolelta toiselle, vaikka köysi oli kiinni kummastakin päästä.
Hirveää oli nähdä hänen näin riippuvan ja heiluvan ilmassa. Välillä täyttyivät katselijoiden sydämet pelolla, että kelpo shikarin aivot murskautuisivat ulkonevaa kalliota vastaan tai hänen olisi pakko irroittaa otteensa ja singahtaa alhaalla oleville kalliolohkareille, jolloin hän murskautuisi kappaleiksi.
Monta kertaa aamupäivän kuluessa tuli Karlin ja Kasparin levottomuus niin suureksi, että he huusivat Ossarua tulemaan alas, ja hänen laskeuduttuaan he pyysivät, ettei hän kiipeäisi jälleen ylös, ennenkuin vaara vähenisi tuulen tyyntyessä.
Mutta heidän pyynnöistään ei ollut mitään hyötyä. Shikari, joka oli koko elämänsä ajan tottunut luonnonvoimia uhmaamaan, ei pelännyt niitä ollenkaan. Päinvastoin hän näytti tuntevan ylpeyttä, joskaan ei suoranaista mielihyvää siten uskaltautumalla vaaraan.
Singahtaessaan kauas kalliostakin ja heiluessaan pitkin sen syrjää kuin jonkin jättiläismäisen kellon heiluri, hän sitoi nuoria ja sovitteli puikkoja paikoilleen yhtä kylmäverisesti kuin olisi seisonut alhaalla lujalla maalla.
Näin jatkoi Ossaru innokkaasti työtään melkein puolipäivään asti, tietysti pitämällä kuitenkin tavan mukaiset lepohetket, joiden aikana Karl ja Kaspar toistivat pyyntönsä, että hän lykkäisi työnsä suorittamisen sopivampaan aikaan. Fritzkin näytti tuhlatessaan hyväilyjään rohkealle kiipeejälle katselevan vakuuttavasti hänen silmiinsä kuin tietäen hindun olevan vaarallisessa työssä.
Kaikki oli turhaa. Shikari näytti halveksivan heidän pelkäämäänsä vaaraa ja vastustaen kaikkia heidän pidättämisyrityksiään palasi epäröimättä vaaralliseen puuhaansa.
Ja varmasti hänen olisi onnistunutkin suorittaa se uhraamalla siihen riittävästi aikaa. Tuuli ei olisi voinut pudistaa häntä irti siitä köydestä, josta hän piti kiinni itsepäisesti kuin hämähäkki. Jos tuki olisi pitänyt paikkansa, olisi hän saattanut jatkaa työtään, vaikka hirmumyrsky olisi puhaltanut.
Siinä ei hänen suurin vaaransa ollutkaan eikä se johtunutkaan sellaisesta, vaan kokonaan odottamattomasta ja aavistamattomasta seikasta.
Ennen puoltapäivää oli Ossarun jo onnistunut sovittaa poikkipuut paikoilleen melkein puoliväliin kallion korkeutta. Hän oli käynyt alhaalla ottamassa uutta puikkovarastoa, kiivennyt jälleen ylös ja sitten heilauttanut itsensä leijasta riippuvan köyden varaan sekä aikoi juuri ruveta kiipeämään sitä pitkin, niinkuin jo oli tehnyt melkein parikymmentä kertaa.