Hyppäsin hevosen seljästä, hyökkäsin verannalle yhä huutaen ja yhä saamatta vastausta.
Riensin huoneesta huoneeseen, katolle, kaikkialle, jopa rukoushuoneen sisimpäänkin. Kuun säteet loistivat alttarille, mutta ketään ihmistä ei siellä ollut. Koko huone oli tyhjä; palkolliset, jopa keittiöväetkin olivat kadonneet. Hevoseni ja minä olimme ainoat elävät olennot näiden muurien sisällä, sillä seuralaiseni olivat vankinensa pysähtyneet ulkopuolelle.
Toivon pilkahdus lensi sydämeeni. Kentiesi he olivat totelleet neuvoani ja lähteneet pois ennen rosvojoukon tuloa? Jospa taivas soisi sen niin olevan!
Ah, tämä toivo petti pian. Kääntyessäni pois, palatakseni pihalle ja koettaakseni vangeilta saada tietoa perheen kohtalosta, sattuivat silmäni erääseen muurin varjossa hiipivään henkilöön. Ilon huudahdus pääsi minulta tuntiessani Cyprio-pojan, joka samassa astui esiin piilostansa.
— Cyprio! huusin minä.
— Niin, sennor, vastasi hän ja lähestyi paikkaa, jossa olin.
— Sano minulle, Cyprio, missä he ovat… missä?
— Carrai, sennor! Nuo pahat miehet ovat vieneet emäntäni pois, en tiedä mihin.
— Sennoranko, sennoran?
— Oi, herra, tämä on hirmuista!