Tunnin kuljettuamme huomasimme nuo valkoiset kalliot. Kiiltävä katinkulta-kivi heijasti kynttilöistämme lähtevää valoa ikäänkuin hohtokivillä koristettu seinä. Lähestyimme varovasti, yhä noudattaen jälkiä, samalla kuin tarkkaan katselimme eteemme toivoen saada nähdä etsimämme esineen. Mutta ei kallion luona eikä sitä verhoavassa pimeydessäkään ollut elävätä olentoa nähtävissä, vaikka hevonen aivan selvään oli siinä pysähtynyt tahi ainakin lakannut hurjasta nelistämisestänsä. Se oli lähestynyt vuorta vitkalleen, kuten jäljistä näkyi; mutta miten ja mihin oli se sieltä mennyt? Sen jälkiä ei enää näkynyt. Se oli kulkenut liuskakivi-kerroksen yli, joka peitti monta syltä ympäriinsä vuoren juurella olevan kentän; mutta sen laidassa ei voinut nähdä ainoatakaan jälkeä.
Usean kerran ratsastimme kukkulan ympäri edestakaisin, liuskakivikerroksen poikki ja pitkin sen ulommaista laitaa, mutta yhä jälkeä näkemättä. Mihinkähän oli hevonen voinut joutua?
Kentiesi olisimme löytäneet jäljet paremmalla valolla; mutta kuten asia nyt oli, etsimme pitkän aikaa ilman vähintäkään menestystä. Kentiesi olisimme ne nytkin löytäneet, ellei olisi sattunut muuatta tapausta, joka ei ainoastansa keskeyttänyt meidän etsimistämme, vaan säikähdytti meidät jälleen ja teki miltei kokonaan tyhjäksi kaikki meidän toiveemme.
Keskeytys ei tullut odottamatta. Isot silloin tällöin putoavat vesipisarat olivat jo ennustaneet tuollaista aavikolla sattuvaa sateenkuuroa, jolloin vesi syöksyy kuin kaataen. Tiesimme rajuilman olevan tulossa, ja nyt, jälkiä etsiessämme, nousi se kaikessa tuimuudessansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat kynttilämme sammuneet ja turha etsimisemme ehkäisty.
Menimme kallion suojaan ja seisoimme siinä vaiti kylki kyljessä. Luonnonvoimatkin näkyivät olevan minua vastaan. Sydämeni katkeruudessa niitäkin sadattelin.
XIX.
Susia.
Hevoset kärsivät kylmästä sateesta, kaikki väsyneinä ja nälkäisinä. Aamullinen lämmössä ja pölyssä kulkeminen sekä yön pitkä, ankara nelistäminen oli vienyt niiden voimat, ja ne seisoivat siinä nyt pää nuokkuvana ja korvat luimussa puolinukuksissa ja liikkumattomina.
Miehetkin olivat väsyksissä, ja ainoastansa pari heistä pysyi vielä jaloillansa, ohjakset kädessä, ulkonevan kallion suojassa; toiset olivat vaipuneet maahan, selkä kalliota vastaan, ja nukkuneet.
Minun varalleni ei ollut unta eikä lepoa; enpä etsinyt edes myrskyltäkään suojaa, vaan annoin rankkasateen iskeä suoraan hartioihini. Se oli pohjatuulen tuomaa, kylmää sadetta, mutta nyt ei olisi hyinen pohjatuuli eikä polttava sirokko tehnyt minuun minkäänlaista tuskan vaikutusta. Ruumiillisille tuskille olin tunnoton. Olisinpa lausunut ne tervetulleiksikin sieluntuskiani haihduttamaan; mutta tämä kylmä sateenkuuro ei tuonut minulle mitään lohdutusta, vaan lisäsi päinvastoin levottomuuttani. Sade ei ollut keskeyttänyt meidän etsimistämme, vaan se tulisi myöskin, jos sitä vain vielä muutama tuntikin kestäisi, kokonansa hävittämään jäljet.