Ja pian pääsin niin lähelle, että tuskin kolmeasataa askelta oli välillämme. Olimme niin lähellä toisiamme, että voin huomata hänen vartalonsa… hänen oikoiset jäsenensä… hänen liehuvan ja rikkirevityn hameensa… hänen pitkät mustat hiuksensa, jotka hulmusivat hajallaan. Hänen kalpeat poskensakin voin nähdä silloin kun hevonen heitti päätänsä taaksepäin ja antoi kuulua hirmuisen, pilkkaavan hirnumisensa.
Olin jo kuulon kantomatkalla. Huusin niin paljon kuin voin. Mainitsin hänen nimensä, ja kuuntelin kovasti sykkivällä sydämellä hänen vastaustansa.
Minusta näytti, ikäänkuin hän olisi kohottanut päätänsä ja ikäänkuin hän olisi minut ymmärtänyt sekä tahtonut minulle vastata. En voinut tosin kuulla mitään, mutta kavionkopse luultavasti oli tukahduttanut hänen heikot huutonsa.
Taasen huusin korkealla äänellä ja taasen mainitsin hänen nimeänsä.
Varmaankin kuulin vastauksen! Varmaankin nosti hän päätänsä hevosen kaulasta! Niin se oli… en voinut erehtyä.
— Taivaan kiitos, hän elää!
Tuskin olin lausunut tämän kiitoksen, kun tunsin hevoseni vaipuvan altani ikäänkuin maan alle. Syöksyin satulasta suin päin maahan. Hevoseni oli astunut murmelieläimen kuoppaan, ja tämä harha-askel heitti sen kiivaasti maahan.
Minua ei kaatuminen huumannut eikä hämmästyttänyt; heti olin jälleen jaloillani sekä satulassa.
Mutta kun taas rupesin kannustamaan ratsua raviin, oli tuo valkoinen hevonen näkymättömissä.