Kentiesi lukija ihmettelee, mitä pyydystäjä tarkoitti sotapolulla. Intiaanein alueelta johtaa meksikolaisten puolelle joukko isoja polkuja, jotka ovat satojen peninkulmain pituisia. Ne kulkevat pitkin virtojen rantoja tahi risteilevät äärettömiä erämaita, joissa vettä tapaa ainoastansa pitkien välimatkain päässä. Ne ovat muulien, hevosien ja sotavankien polkemia. Siellä täällä on niillä valkoisenaan luita — miesten, naisten ja eläinten, jotka ovat tiellä menehtyneet. Kummallisia polkuja! Mitä ne ovat ja ketkä niitä ovat tehneet? Keitä kulkee näillä teillä, jotka johtavat tuon aution, karsaan erämaan läpi?
Intiaaneja. Ne ovat komanhien ja lipanein teitä, jotka heidän soturinsa ovat polkeneet "meksikolaisten kuussa", joksi nämä rosvot pilallansa sanovat sitä vuoden aikaa, jolloin puhvelit siirtyvät pohjoiseen, ja jolloin heidän säännölliset retkensä Meksikoon alkavat.
Tällaista polkua katseli metsästäjä nyt, huudahtaen samassa:
— Sotapolku, taivaan nimessä!
Tuskinpa maltoin sammuttaa janoani, vaan vein hevoseni virran poikki ja aloin tutkia vastakkaisella rannalla olevia jälkiä. Uskolliset metsästäjät olivat rinnallani: eipä ollut pelkoa niiden jäämisestä. Se oli todellakin sotapolku. Siinä ei ollut koiran eikä laahaavan telttaseipäänkään jälkeä. Jos siinä olisi ollut leiriä muuttava, rauhallinen intiaanijoukko, olisivat nämä tuntomerkit olleet näkyvissä. Sitäpaitsi olisi siinä ollut intiaaninaisten — squawien — jälkiä, sillä komanhi-tyrannin orjavaimon täytyy jalkaisin kulkea aavikon poikki, kantaen taakkoja kuin hevostenkin, jotka hänen kantapäillänsä seuraavat.
Mutta vaikk'ei yhtään intiaaninaisen jälkeä näkynyt, näkyi kuitenkin kymmenittäin naisten jälkiä selvästi rannan liejuun painettuina. Nämä pienet jäljet, jotka tuskin olivat korttelia pitempiä ja saveen painuneita, eivät voineet olla intiaaninaisen. Niissä ei ollut tuota leveätä kantapäiden ja sisäänpäin kääntyneiden varpaiden väliä. Ei, nämä pienet jalat olivat sen kansan naisten, joilla on kaikkein kauniimmat ja pienimmät jalat, Meksikon naisten.
— Vankeja! huudahdimme, niin pian kuin ne huomasimme.
— Ah, ihmisparkoja! lausui Rube surkutellen; ne kirotut neekerit ovat pakottaneet heidät käymään, vaikka heillä on ollut yllin kyllin joutilaita hevosiakin. Minun tulee sääli noita tyttöparkoja! Minkälaiseen seuraan he ovat joutuneetkaan! Uh!
Rube ei huomannut, miten raskailta hänen sanansa tuntuivat sydämelleni.
Siinä näkyi useamman kuin sadan hevosen jäljet ja yhtä monen muulin. Muutamat kumpaisistakin olivat olleet rautakengässä, mutta tästä kaikesta tiesimme niiden olleen saalista, ja että intiaanit niillä ratsastivat tahi niitä ohjasivat.