Nyt liikuin keveämmin ja varmemmin, mutta varovammin. Olin liian lähellä, pitääkseni vähintäkään ääntä; ainoa molskaus olisi minut ilmaissut.
Aikomukseni oli pysyä virrassa, kunnes olisin päässyt sen paikan ohitse, jossa hevoset olivat lieassa; täten pääsisin välttämään hevosvartiaketjun ja mikä oli yhtä tärkeätä, itse hevosrivinkin. Kunhan vain kerta pääsisin tämän piirin sisäpuolelle, ettei kukaan minua huomaisi, niin erinomainen valhepukuni pettäisi sekä neli- että kaksijalkaisten vartiain silmät.
En aikonut kuitenkaan mennä liian pitkälle heidän piirinsä sisäpuolelle; siten tulisin miltei leirin keskikohdalle ja liian lähelle intiaanein joutilaita joukkoja.
Olin huomannut leveän vyöhykkeen intiaanein leiripaikan ja sen alan välillä, jossa heidän hevosensa olivat.
Tätä välisarkaa eivät leirin laiskurit juuri kulkeneet, ja jostakin kohdasta sen laidasta tahdoin päästä leiriin.
Onnistuin paremmin kuin luulinkaan. Pysyen aivan ranta-äyrään vieressä pääsin mustangien ohi; kuljin aivan niiden kuonon alatse, sillä voinpa kuulla niiden pureskelevan ruohoa aivan pääni päällä; mutta niin hiljaa hiivin eteenpäin, ettei mikään ilmaissut läsnäoloani.
Muutaman minuutin kuluttua olin heistä jo kaukana.
Nostin päätäni vitkaan ja verkalleen, kunnes silmäni olivat ranta-äyrästä korkeammalla.
Ei ollut ketään läheisyydessä; voin nähdä tummaveriset, valkeiden ympärille sijoittuneet intiaanit, noin sadan askeleen päässä. He hyppivät, puhuivat ja nauroivat, mutta ei yksikään korva ollut jännityksessä, eikä yksikään silmä suunnattu minua kohti. Ei ketään ollut lähistössä.
Polvillani ryömin nurmikon yli, ja hiljaa noustuani seisoin intiaanileirin laidassa, ollen kaikesta ulkoasustani päättäen yhtä täydellinen villi kuin kuka hyvänsä leirissä olevista!