Tuo harmaahapsinen vanhus astui piiriin ja viittasi kaikkia olemaan vaiti.
Käskyä toteltiin heti. Melu vaikeni, ja kaikki jäivät liikkumatta kuuntelemaan.
— Veljet! alkoi päällikkö, — se tuo vanha intiaani todellakin oli, — lapseni ja veljeni neuvoskunnassa! Minä vetoan teihin tuomareina tässä asiassa. Olen teidän päällikkönne, mutta en ano hänelle minkäänmoista suosion osoitusta; pyydän ainoastaan sitä oikeutta sekä kohtuutta, jota osoitettaisiin halvimmallekin meidän heimossamme; tätä ainoastaan vaadin Vakono-pojalleni. Veljet, kuulkaa minua! Poikani ei ole leirissä; hän läksi sotapolulle eikä ole vielä palannut sieltä. Syytä siihen en tiedä. Sydämeni epäilee… vaan ei pelkää. Vakono on kunnon soturi ja voi hoitaa itsensä. Hän ei tule viipymään kauvan, vaan palaa varmaankin pian. Siitä syystä pyydän teitä lykkäämään tuomionne!
Tyytymättömyyden murinaa kuului. Saattoi huomata yleisen mielipiteen olevan Hissoo-Royon puolella.
Luopio kääntyi vielä kerran neuvoston puoleen lausuen:
— Komanhi-soturit, tämähän olisi pelkkää narripeliä! Kaksi kertaa on aurinko jo laskenut, ja asia on yhä vielä ratkaisematta! Minä pyydän vain oikeutta. Teidän lakienne mukaan ei ratkaisua käy kauemmin viivytteleminen. Vankien täytyy tulla jonkun omiksi. Minä vaadin niitä itselleni, ja olen valmis todistamaan omistusoikeuteni heihin. Vakonolla ei ole ainoatakaan kohtuullista syytä, miksi hän ei ole täällä oikeuttaan puolustamassa? Hänellä ei ole muuta todistusta, paitsi omaa sanaansa, ja hän häpeää tulla eteenne todistuksitta; siinä syy, miksi hän viipyy!
— Vakono ei ole poissa, huudahti muuan ääni katselijoiden joukosta; — hän on leirissä!
Tämä ilmoitus herätti suurta huomiota, ja näin vanhan päällikön samoinkuin kaikkien muidenkin hämmästyvän.
— Kuka sanoo Vakonon olevan leirissä? kysyi hän lujalla äänellä.
Eräs intiaani astui esiin neuvoston ympärillä seisovasta joukosta. Hän oli sama mies, jonka äsken olin kohdannut.