Päivällisen aikana ilmoitti vahtikersantti erään meksikolaisen haluavan päästä puheilleni. Käskin tuoda miehen luokseni, ja pian sen jälkeen seisoi muuan paimen edessäni, Hän antoi minulle kirjelipun.
Siinä ei ollut minkäänmoista osoitekirjoitusta, enkä minä sitä malttanut etsiäkään. Sormeni vapisivat sinettiä avatessani. Samassa kun silmäni näkivät kirjoituksen ja tunsivat käsialan, sykki sydämeni niin rajusti, että se miltei salpasi hengitykseni. Käännyin syrjään salatakseni liikutustani ja menin azotean kaukaisimpaan päähän kirjettäni lukemaan. Käskin miehen mennä alas vartomaan vastausta, ja nyt, päästyäni hänen läsnäolostansa, luin seuraavaa:
"Heinäkuussa 1846.
Kapteeni! Minulla oli lemmikkihevonen. Miten paljon tästä elukasta pidin, voitte ymmärtää te, jolla on samanlainen tunne tuota jaloa 'Muroa' kohtaan. Kovan onnen hetkellä te riistitte minulta lemmikkini, mutta tarjouduitte antamaan minulle korvauksen ryöväämällä itsenne, sillä minä kyllä tiedän 'Muron' olevan teistä kalleimman maailmassa. Jos minä olisin teidän sydämenne valittu, tuskinpa todella sietäisinkään siihen määrään jaettua rakkautta! No niin, kapteeni-hyvä, minä osaan pitää arvossa sitä jalomielistä uhrausta, jonka te aijoitte tehdä; minä en ota sitä vastaan; mutta minä tiedän teidän mielellänne tahtovan maksaa velkanne. Se on teidän vallassanne. Kuulkaa!
On olemassa eräs hevonen, joka on näillä seuduilla tullut kuuluisaksi 'aavikon valkoisen juoksijan' nimellä. Se on tietysti villi hevonen, lumivalkea karvaltansa, kaunis vartaloltansa ja nopea kuin pääskynen. Mutta miksi kuvaan teille aavikon valkoista juoksijaa? Olettehan teksaslainen, ja ette ole siis voinut olla siitä kuulematta. No niin, kapteeni-hyvä, minä olen kauan palavasti halunnut omistaa — tämän hevosen. Olen luvannut palkinnoita meidän metsämiehillemme ja omille paimenillemme, sillä se näyttäytyy väliin meidän laitumillamme, mutta kaikki on ollut turhaa. Ei yksikään näistä voi sitä saada kiinni, vaikka he usein ovat nähneet sen sekä ajaneet sitä takaa. Toiset sanovat mahdottomaksi sitä ottaa kiinni, ja että se on niin nopea, että se silmänräpäyksessä voi laukata tahi oikeammin pujahtaa näkyvistä vieläpä avonaisella aavikollakin! On niitäkin, jotka sanovat sitä aaveeksi, peikoksi! Varmaankaan ei niin komea eläin kuitenkaan voi olla paholainen!
Mutta asiaan! Jotkut heikkouskoiset henkilöt luulevat aavikoiden valkean juoksijan olevan pelkkää tarua, ja väittävät kiven kovaan, ettei sitä ole olemassakaan. Carrambo! Minä tiedän sen olevan ja, — mikä on tärkeämpää minun nykyisiin tarkoituksiini nähden — se on tahi oli vielä noin pari tuntia sitten tuskin kymmenen peninkulman päässä siitä paikasta, missä tätä kirjoitan. Muuan meidän paimenistamme on nähnyt sen erään kauniin virran partaalla, jossa tiedän sen mielellänsä oleskelevan. Minulle tunnetuista syistä ei tuo paimen sitä ahdistanut eikä säikähdyttänyt, vaan riensi niin pian kuin suinkin tuomaan minulle tietoa asiasta.
Ja nyt kapteeni-hyvä! On ainoastansa yksi henkilö, joka voi ottaa kiinni tuon mainion hevosen, ja se olette juuri te itse. Ah, te olette kahlehtinut jotakin, mikä kerran oli yhtä taipumaton ja vapaa kuin sekin. Niin, te voitte sen tehdä — te ja 'Muro'!
Hankkikaa minulle aavikon valkoinen juoksija! Sitten lakkaan kaipaamasta Lola-parkaani. Minä tulen antamaan anteeksi murheen, jonka minulle olette saattaneet. Annan teille kaikki anteeksi. Hankkikaa minulle tuo valkoinen hevonen — valkoinen hevonen!
Isolina."
Luettuani tämän kummallisen kirjeen kävi hiljainen riemun väristys läpi koko ruumiini. En miettinyt sen kummallista sisältöä, joka niin selvään kuvasi sen kirjoittajan luonnetta; sen tarkoitus oli kyllin selvä.