Oi, jospa pimeyttä kestäisi kauan!
Sydämemme sykki levottomasti, ainakin omani. Rube piti sissejä silmällä, kohottautuen heidän nähtäväksensä. Katselin kallion seinämää, mutta tuossa synkässä pimeydessä tähystelin turhaan toveriamme. Kuuntelin, miten kiipeäminen onnistuisi; voinpa kuullakin hiljaista kapuamista, joka silmänräpäys yhä korkeammalta; onneksi oli Gareylla kurpposet jalassa, joten kopse oli liian heikko kuuluaksensa vihollisen korviin.
Oi jospa pimeyttä kestäisi kauan!
Kentiesi ei ollut kulunut viittakaan minuuttia, — minusta ne tuntuivat kaksinkertaisilta, — ennenkuin salama jälleen välähti.
Samassa silmäsin pystysuoralle kallionseinälle. Oi, Jumala! Garey oli tuskin puolivälissä! Hän seisoi eräällä kielekkeellä, ruumis kiinni kalliossa ja kädet vaakasuoraan levitettyinä — vuoreen ristiinnaulitun miehen kuvana.
Niin kauan kuin salama leimusi, pysyi hän tässä asennossa, liikkumattomana kuin kallio itse.
Katselin säikähtyneenä sisseihin. En kuullut mitään ääntä, en nähnyt liikettä. He eivät olleet häntä huomanneet.
Taasen pitkä väliaika pimeyttä, ja sitte jälleen salamaa. Tutkin kallion uurrosta. Siinä ei näkynyt yhtään ihmisolentoa. Näin vain mustan juovan, joka ikäänkuin rakona leikkasi vuoren ylhäältä alas: se oli Gareyn köysi. Hän oli päässyt kukkulalle.
Nyt oli minun vuoroni, sillä Rube tahtoi välttämättömästi jäädä vartioimaan; kivääri seljässä olin valmiina. Tuon sähköisen loiston viimeisessä hämyssä tartuin lassoon ja hinasin itseäni ylöspäin. Köyden avulla, jonka tiesin olevan lujasti kiinni tuolla ylhäällä, kiipesin rivakasti ja ennen ensi salamaa olin jo Gareyn luona.
Piiloutuneina kallion reunalla kasvavien pensaiden taakse odotimme Rubea, ja pian ilmaisivat tempomiset köydessä, joka oli erääseen puuhun kiinnitettynä, toverimme alkavan matkansa. Pian tämän jälkeen nousi korvattoman turkiseläinten pyydystäjän laiha, musta vartalo kallionreunasta, ja hengästyneenä horjui hän luoksemme pensaisiin.