Tämä rauhoitti meitä vähän, mitä toverimme kohtaloon tuli. Niin ei mikään kuollut voinut maata. Asento oli selvään tarkoitettu, ja syy siihen oli myös selvä. Ruumis oli tuskin viidensadan askeleen päässä kentällä, mutta vaikka täydellisesti näkyvissä meidän paikaltamme, oli hän varmaankin näkymätön noille alhaalla oleville ratsastajille, sillä niin pian kuin pimeni, kuulimme heidän suureksi helpotukseksemme ratsastavan takaisin kukkulan etupuolelle.
Onnellista oli hänelle ja hänen toverillensa, etteivät huomanneet tätä suullaan kellettävää olentoa, onnellista Rubelle — ja meille kaikille.
Garey ja minä makasimme hiljaa, odottaen uutta salamaa.
Kun se tuli, ei tuo ruskea puhvelin nahka enää ollut näkyvissä. Kaukana, milt'ei peninkulman päässä, luulimme näkevämme saman olennon kellellään, kuten ennenkin, mutta aavikon ruohon varjo teki näyn jo epäselväksi.
Yhdestä asiasta me kuitenkin olimme varmat: meidän toverimme oli päässyt pakoon. Ensi kerta sissijoukon tavattuamme hengitin vapaammasti ja tunsin itseni vakuutetuksi pelastumisestamme. Toverillani oli sama luottamus, eikä tarvitse sanoakaan, että palasimme kukkulan poikki iloisemmalla sydämellä sekä keveämmillä askeleilla.
Tietysti emme enää ajatelleetkaan alaslaskeutumista. Sillä köydellä, joka enää oli jäljellä, olisi se ollut mahdotonta. Palasimme jälleen vuoren etupuolelle, pitämään sissejä silmällä, ja jos mahdollista, estämään heitä lähestymästä hevosiamme, jos he sattumalta huomaisivat meidän jättäneen varustuksemme kallionlohkareen takana.
XIV
Ystäväkö vai vihollinen?
Oli sivu puolen yön. Salamat, jotka vähitellen olivat ruvenneet leimahtamaan yhä pitempien väliaikojen kuluttua, lakkasivat nyt kokonansa. Niiden oikullista, huumaavaa valoa oli seurannut miedompi ja vakavampi, sillä kuu oli noussut idän taivaalle. Se oli jo alakuuta, mutta niin kirkasta oli sen valo, että olisi voinut nähdä jonkun esineen kaukana aavikolla, jonka hopeankarvainen pinta ulottui joka haaralla sivu näköpiirin. Paksut, synkät pilvet peittivät tuon tuostakin kuun, jolloin aavikko katosi synkkään pimeyteen. Tähän asti olimme, Garey ja minä, seisoneet sen aukon lähellä, jota myöten olimme ylöskin kiivenneet. Meillä oli kuu takanamme, sillä sissit olivat kukkulan länsipuolella. Tämän varjo ulottui kauaksi kentälle, ja aivan sen jyrkän reunan edustalla näkyi vartioiden taaja rivi. Kyyristyneinä matalien pensaiden suojaan olimme heiltä näkymättömissä, mutta voimme samalla pitää täydellisesti silmällä koko joukkoa, jossa tupakoitiin, juteltiin, meluttiin ja laulettiin.
Katseltuamme heitä hiljaisuudessa hetkisen, erkani Garey minusta kävelläksensä kertaansa kukkulan ympäri ja tarkastaaksensa vastakkaista eli itäistä puolta. Tällä suunnalla oli uutisasutus ja sieltä luultavasti apukin tulisi.