Surullisen hahmon ritari."
"Partani kautta", huudahti Sancho, "eikös se ole sievin kirje mitä ikinäni olen kuullut! Heipäs vain, kuinka sujuvasti lausuttekin kaikki mitä teillä on lausuttavana! Totta tosiaan, tietänette varmaan kaikki asiat taivaan alla." — "Siinä säädyssä johon kuulun", vastasi don Quijote, "täytyy tietää kaikki." — "No niin, kirjoittakaa paperin takasivulle sitte osotus noista kolmesta aasista ja merkitkää se nimellänne oikein sievästi, jotta kirje tunnetaan teidän käsialaksenne." — "Tahdonpa tehdä sen", virkkoi ritari; ja osotuksen kirjoitettuaan hän luki sen ääneen:
"Rakas sisarentyttäreni, pyydän sinun tätä osotusta vastaan antamaan asemiehelleni Sancholle kolme aasia niistä viidestä, jotka jäivät talliin; arvo saatu häneltä. Olen hyvin kiitollinen, jos lähetät minulle takasin tämän osotuksen Sanchon kuitin kera.
Kirjoitettu Mustalla vuorella, elokuun 26 päivänä tänä vuonna."
"Se kuulustaa hyvältä, armollinen herra", lausui Sancho; "ja nyt te vain varustatte sen allekirjoituksellanne." — "Ei tarvita mitään allekirjoitusta", vastasi don Quijote; "panen vain loppukoukeroni,[8] joka kyllä riittää takaukseksi vaikka kolmestakin sadasta aasista." — "Sen kyllä uskon", sanoi Sancho, "ja nyt käyn satuloimaan Rosinanten; valmistaukaa siis antamaan minulle siunauksenne, sillä aijon lähteä nyt heti, huolimatta jäädä katselemaan teidän hullutuksianne, joista jo olen saanut tarpeekseni asti." — "Ainakin tulee sinun", sanoi ritari, "nähdä minun aivan alastonna tekevän pari tusinaa ritarillisia hullutuksia, joihin ei tarvita pitkää aikaa, jotta sitte voit omantuntosi mukaan ja näkemäsi perusteella kuvailla Dulcinealle tilaani." — "Oh, uskon kyllä sananne", huudahti Sancho; "mutta luojanne nimessä pyydän, herra ritari, päästä näkemästä teitä alastonna. Se mua niin kovin murehuttaisi, etten voisi pidättää kyyneleitäni, joita olen tänä yönä jo tarpeeksi vuodattanut harmoparkaani muistellessani. Jos minun kuitenkin välttämättömästä pitää katsella hullutuksianne, niin tehkää ne pian, sillä minulla on kiire matkaan. Mutta millä ihmeellä te aijotte elää, armollinen herra, sillä aikaa kuin minä olen poissa?" — "Elä siitä pidä mitään murhetta", vastasi don Quijote; "olen päättänyt ravita itseäni vain näiden niittyjen ruohoilla ja näiden puitten hedelmillä, sillä minun yritykseni erityisenä hienoutena on juuri nälkäkuolema ynnä muut senkaltaiset eriskummallisuudet."
"Mutta, armollinen herra", keskeytti Sancho hänet, "luuletteko että palatessani osaan takasin tähän paikkaan, joka on niin kovin syrjäinen ja aivan kätkössä?" — "Huomaa tarkasti mitä sanon", lausui ritari; "minä en liiku tästä minnekään etäämmälle ja nousen tavan takaa korkeimmalle kallionhuipulle, mistä minut kyllä näet, taikka huomaan minä sinut tiellä. Paremmaksi varmuudeksi leikkaa sentään rautatammen oksia, joita sirotat tielle joka kuuden askeleen päähän siksi kun tulet tasangolle; se olkoon sulle palatessasi merkkinä ja oppaana, kuten Ariadnen lankavyyhti Perseuksen pojalle tämän lähtiessä Kretan labyrintista." Sancho lupasi työtä käskettyä; ja saatuaan herraltaan siunauksen matkalleen ja molempien itkien syleiltyä toisiaan kapusi hän Rosinanten selkään. "Sancho ystäväiseni", sanoi silloin don Quijote, "minä uskon nyt huostaasi oivan ratsuni. Pidä siitä yhtä hellää hoivaa kuin olisin se minä itse." Sancho sanoi isännälleen vielä kerran jäähyväiset ja alotti matkansa, kylväen tielle rautatammen oksia kuten häntä oli käsketty.
Hän ei vielä ollut pitkällekään ennättänyt kun hän käänsihe takasin. Don Quijoten ihmetellessä mitä se merkitsi vastasi Sancho: "Herra, ehkäpä sittekin olitte oikeassa kun vaaditte minun ensin katselemaan hullutuksianne, jotta silminnäkijänä niistä tiedän kertoa kullallenne; vaikka muuten luulen koko tämän katumustemppunne olevan suurin hullutus mitä voitte tehdä." — "Enkös sitä sinulle jo sanonut, Sancho hyvä", vastasi don Quijote. "Odotahan vähän, niin sillä aikaa kuin luet Isämeidän ennätän jo tehdä puolitusinaa hullutuksia." Näin sanoen hän riisui takkinsa ja paitansa, paljastaen siten yläruumiinsa, ja teki pari hurjaa ilmahyppyä, läimäytti kämmeniään kantapäihinsä ja löi vielä pari kuperikeikkaa, niin ettei Sancho enää voinut olla epätietoinen herransa hulluudesta. Sitten lähdemme hänen matkaansa aina siihen asti kuin hän palaa takasin Mustaan vuoristoon, eikä meidän tarvitsekaan matkalla kauvan viipyä kuten seuraavassa nähdään.
KAHDESTOISTA LUKU.
Miten parturi ja kirkkoherra, mukanaan kuuluisa Micomiconan prinsessa, lähtivät hakemaan don Quijotea Mustalta vuorelta.
Vuorelta lähdettyään Sancho matkasi Toboson tietä pitkin ja saapui seuraavana päivänä sen majatalon kohdalle, missä häntä edellisellä kerralla oli niin häijysti kohdeltu. Heti sen nähtyään hänen ruumistaan kylmät väreet puistattivat, ja hän oli yhä vielä näkevinään itsensä ilmassa heilumassa; senpä vuoksi häntä haluttikin kulkea sen ohitse, vaikka olikin päivällisen aika eikä miespoloinen ollut nauttinut einettä pitkään aikaan. Hänen ollessa kahden vaiheilla käydäkö sisään vaiko jatkaako matkaa, astui majatalosta ulos kaksi miestä, jotka näyttivät tuntevan hänet; ja toinen heistä sanoi toverilleen: "Arvon kirkkoherra, eikö tuo ole Sancho Pansa, jonka emännöitsijä sanoi seikkailijamme ottaneen mukaansa asemiehekseen?" — "Hän se on", vastasi kirkkoherra, "ja hevosen tunnen don Quijoten ratsuksi."