Don Quijoten kaksintaistelu mahtavan Peiliritarin kanssa.
Seikkailijamme eivät kauvankaan saaneet levähtää, kun don Quijote havahti hereille jostakin takanaan kuuluvasta äänestä; tähystellessään ympärilleen hän huomasi kaksi ratsastajaa, joista toinen, antaen ohjaksien lerpallaan riippua, sanoi toverilleen:
"Astuhan maahan, ystäväni, ja riisu hevosiltamme kuolaimet. Minusta näyttää nurmi täällä olevan tuoretta, ja tämän paikan hiljaisuus ja yksinäisyys on omiaan lemmenajatusteni tyyssiaksi."
Näin sanottuaan hän laskeutui pitkäkseen nurmikolle; ja hänen varustensa helinästä don Quijote päätti hänenkin olevan vaeltavan ritarin. Tämän hauskan huomion tehtyään sankarimme hiipi Sanchon luo ja havahutti hänet lausuen: "Sancho ystäväin, nyt taivas meille lähettää taas uuden seikkailun." — "Herra antakoon sille lyhyen ja hyvän lopun!" huudahti Sancho vielä unenpökerryksissä; "missä se seikkailu sitten on." — "Missäkö se on?" toisti don Quijote. "Avaa silmäsi, niin näet edessäsi makaavan ritarin, joka jollen aivan erehdy on tykkänään epätoivon valtaama, sillä hän paiskautui maahan kuin ammuttu, niin että hänen varuksensa kilahtivat." — "Miten tästä kaikesta sitte luulette seikkailun saavanne?" kysyi Sancho. — "En tahdo sanoa, että tämä itsessään mikään seikkailu olisi, mutta kyllä hyvä alku sellaiseen", vastasi ritari, "sillä juuri tällä tavalla seikkailut useimmin alkavat. Kuulustelkaammepa häntä hiukan sillä minusta hän tuntuu näppäilevän luuttua tahi kitarria, josta voimme päättää hänen rupeavan laulamaan." — "Totta tosiaan", sanoi Sancho, "näyttääpä tämä toveri todellakin olevan joku rakastunut ritari." — "Luuletko muunlaisia ritareja maailmassa olevankaan", virkkoi don Quijote; "oikeat ritarit ovat aina rakastuneita, ystäväni. Mutta olkaamme nyt vaiti, jotta kuulisimme hänen laulunsa. Siitä voimme päästä hänen sydämmensä salaisuuden perille, sillä sydämmen kylläisyydestä suu puhuu."
Nyt kuului ritarin laulu yön hiljaisuudessa:
"Oi yö, kuink' ootkaan ihana,
Kun tummain siipeis varjossa
Mä vannon, etten ikänäin
Oo uskollisemp' lemmessäin.
Kuink' ikävällä vartoan
Mä päivää, joka tuskistan
Mun päästäis, sallein puhella
Mun armahani seurassa!
Sen turviss' silloin rohkeesti
Sä tunnustaisit lempesi,
Jot' tuskin yöllä tuntea
Sä tohdit, kaino, tuskalla.
Sun hellä vaikenemises
Tuo mulle viestin sydämmes;
On kaikki uness', minä vain
Oon onnellisin valvoissain.
Nyt, yö, sun tumma varjosi
Saa värähtämään sieluni;
Mä yksin täällä kärsinen
Levähtäessä kaikkien."