Ei mielettömät hiero glyy— saa sinun kilvessäsi lois—; jos kilpi täynn' on kuvaa mois—, on pelissä sen onni myy—; jos tunnus nöyrä on, niin syy— ei pilkkakirveilläkään huu—: »Mikä Don Alvaro de Lu—, Mikä Hannibal Karthagos— vuoks' huonon onnensa nyt nos— tuon huudon, parkuin täyttä suu—I»
Kun kerran taivahat ei suo— ett' olisit niin viekas, vii— kuin oli kuulu Juan Lati— niin latinasta siis sä luo—. Äl’ älys neroon liian luo—, myös filosofit rauhaan jä—; ken tajuaa näät tekstin tä— ja selittää sen älykkääs—, hän korvaas kuiskaa vaaksan pääs—: »Miks pyrit mua eksyttä—?»
Myös älä väisty maihin mui— tai kuvaa outoin kohtaloi—; näät viisasta on jättää poi— kaikk' ala-arvoinen tai kui—. Kas, rikkiviisas, rietassui— voi pian nokallensa saa—; siks hartaasti sa ota vaa— ett' olis mainees hyvä ai—, näät tyhmyyksiä ken kirjaan pai—, saa niistä iäks syntitaa—.
On järjetöntä, tämä tie-—, kun pääsi päällä on lasikat—, sä että siitä piittaamat— kivittää naapurias mie— Siis miestä viisasta sa sie—, jos esiintyy hän älykkää—, kun kirjaansa hän sävyn sää—; näät se, ken aikoo pakinoi— vain huviks tyttöhupakoi—, vuoks hassujen hän turhaan hää—.
Amadis Gallialainen Don Quijote Manchalaiselle.
Sonetti.
Sa, jonka elonteitä kyynel kasti, jok' itkit, niin kuin minä kerran itkin, kun Köyhänkalliolla synnin kitkin ja vaivuin katumuksen kuiluun asti,
sa, jonka silmistä niin runsahasti vuos suolajuoma poskipäitä pitkin, kun sulle suoden kullat, kuparitkin, maa ravinnon sult' epäs kitsaimmasti,
niin kauan ainakin sun nimes säilyy, kuin neljännessä taivaanpiiriss' ajaa Apollo kultakutri hepojansa.
Sun sankaruutes kirkkahana päilyy, on isänmaasi maine vailla rajaa, maan pääll' ei kertojas saa vertaistansa.