— Kaikki on tarpeen — vastasi Don Quijote — siinä toimessa, jota minä harjoitan.
— No niin, — virkkoi Sancho — jospa teidän armonne nyt pistää tuohon toiselle puolelle osoituksen, jolla saan ne kolme aasia, ja allekirjoittaa sen hyvin selvästi, jotta nähdessään heti sen tuntevat.
— Mielelläni — vastasi Don Quijote.
Kirjoitettuaan hän luki sen, ja se kuului näin:
»Luovuttakoon teidän armonne, sisarentyttäreni, tätä aasivekseliä vastaan Sancho Panzalle, aseenkantajalleni, kolme niistä viidestä aasistani, jotka lähtiessäni jäivät kotiin ja ovat teidän armonne hoidossa. Mainitut kolme aasia käsken toimittamaan ja maksamaan hänelle korvaukseksi kolmesta muusta täällä käteisesti vastaan ottamastani; ja tämä osoitus sekä hänen kuittauksensa tasoittavat tilimme. Annettu Sierra Morenan sydänmailla elokuussa tänä vuonna.»
Hyvä on; — sanoi Sancho — suvaitkaa allekirjoittaa se, teidän armonne.
Sitä ei tarvitse allekirjoittaa, — sanoi Don Quijote — piirrän siihen vain kiemurani, joka on yhtä hyvä kuin nimikirjoitus ja pätee kolmesta aasista, jopa kolmestasadastakin, jos sikseen tulee.
— Minä luotan teidän armoonne — vastasi Sancho. Sallikaa minun nyt mennä satuloimaan Rocinantea ja varautukaa antamaan minulle siunauksenne, sillä aion lähteä heti, näkemättä niitä hullutuksia, joita teidän armonne aikoo tehdä; mutta minä kerron teidän tehneen niitä niin paljon, ettei enemmästä apua.
— Vaadin ainakin, Sancho, koska se on varsin välttämätöntä, vaadin, sanon minä, että sinun tulee nähdä minut alastomana ja tekemässä tusinan tai pari tusinaa hulluja temppuja, sillä minä suoritan ne vähemmässä kuin puolessa tunnissa; kun olet ne nähnyt omin silmin, voit huoletta vannoa tapahtuneiksi muutkin, jotka tahdot lisäksi mainita; ja minä vakuutan sinulle ettet sinä voi kertoa niin monesta kuin minä aion tehdä.
— Jumala varjelkoon, herrani, älkää vaatiko minua näkemään teidän armoanne alastonna, sillä siitä minun tulisi kovin teitä surku enkä voisi olla itkemättä, ja pääni on jo nyt, eilen illalla harmon tähden porua päästettyäni, siinä kunnossa, ettei minusta ole jälleen itkemään; jos teidän armonne kuitenkin välttämättä tahtoo minun näkevän hulluja temppuja, niin tehkää ne pukeissa ja tehkää sellaisia, joihin ei kulu paljon aikaa ja jotka parhaiten käyvät päinsä. Sitäkin mieluummin, kun minun tähteni ei mitään sellaista tarvita ja, kuten sanottu, pääsisin pikemmin palaamaan ja tuomaan niitä uutisia, joita teidän armonne kaipaa ja ansaitsee. Ellei, niin pitäköön varansa neiti Dulcinea; jos näet hän ei vastaa niin kuin tulee, vannon ja lupaan, jääköön sanomatta minkä nimessä, ottavani hänestä irti hyvän vastauksen potkuilla ja korvatillikoilla. Sillä miksi pitäisikään sietää että niin kuuluisa ritari kuin teidän armonne kääntyy hulluksi noin vain jonkun… tähden? Älköön neiti pakottako minua sanomaan mitä tiedän, sillä minä puhun jumal’avita suuni puhtaaksi ja nostan lemmon metelin, kävi miten kävi. Kyllä tämä poika sen konstin osaa! Huonosti se minut tuntee! Jos tuntisi, niin tietäisi myös mitä hänen rauhaansa tulee!