— Tule tänne, poikaseni, niin minä maksan sinulle mitä olen velkaa, niin kuin vääryyden kostaja käski.
— Niin pitääkin, sen vannon, — sanoi Andres — ja oikein teette täyttäessänne mitä käski tuo kelpo ritari, jolle Jumala ikää lisätköön tuhanteen vuoteen; sillä niin totta kuin hän on urhoollinen mies ja hyvä tuomari, hän varmaan tulee takaisin ja tekee mitä sanoi, ellette minulle maksa.
— Niin vannon minäkin, — sanoi talonpoika — mutta koska sinusta kovin pidän, mielin lisätä velkaani voidakseni lisätä maksuakin.
Hän tarttui pojan käsivarteen, sitoi hänet jälleen tammeen ja ruoski hänet puolikuoliaaksi.
Huutakaa nyt, herra Andres, — sanoi talonpoika — vääryyden kostajaa, niin saatte nähdä ettei hänestä ole tässä mihinkään. Mutta luulenpa ettet ole vieläkään saanut riittävästi, sillä mieleni tekee nylkeä sinut elävältä, niinkuin pelkäsit käyvän.
Vihdoin hän kuitenkin päästi pojan irti ja antoi hänelle luvan lähteä etsimään tuomariansa, jotta tämä saisi panna täytäntöön julistamansa tuomion. Andres lähti hiukan allapäin, vannoen etsivänsä urhoollisen Don Quijote Manchalaisen, kertovansa hänelle tarkoin mitä oli tapahtunut ja saattavansa isännän seitsenkertaiseen rangaistukseen. Itkien hän silti meni menojaan, ja isäntä jäi nauramaan.
Näin Don Quijote auttoi tämän vääryyden kärsijää. Varsin mielissään siitä, mitä oli tapahtunut, koska oli nähdäkseen aloittanut ritarilliset toimensa ylen onnellisesti ja loistavasti, hän nyt ratsasti kohti kotikyläänsä, sangen tyytyväisenä itseensä, ja puheli puoliääneen:
— Totisesti voit sanoa olevasi onnellisempi kaikkia naisia, jotka nyt elävät maan päällä, oi kaunein kauniista, Dulcinea Tobosolainen, koska sallimus on suonut sinulle kaiken tahtosi ja mielisuosiosi alamaiseksi palvelijaksi niin urhoollisen ja maineikkaan ritarin kuin on nyt ja vastedes Don Quijote Manchalainen, joka, kuten koko maailma tietää, sai eilen ritarinarvon ja jo tänään tuli auttajaksi kaikkein suurimmassa vääryydessä ja solvauksessa, minkä mielettömyys saattoi keksiä ja julmuus toimeenpanna: tänään hän tempasi ruoskan armottoman vihamiehen kädestä, joka aivan syyttä piiskasi hentoa ylhäistä lasta.
Näin puhellen hän saapui paikkaan, missä tie haarautui neljään suuntaan, ja hänen mieleensä johtuivat heti tienristeykset, joissa vaeltavat ritarit painuivat miettimään, mihin suuntaan lähtisivät. Noudattaen heidän esimerkkiänsä hän pysähtyi hetkeksi ja tarkoin asiaa harkittuaan jätti Rocinanten ohjakset valtoimiksi alistaen tahtonsa ratsunsa tahdon alle. Rocinante noudatti entistä aikomustaan lähtien kulkemaan kohti omaa talliansa. Matkattuaan suunnilleen kaksi peninkulmaa Don Quijote havaitsi ison joukon ihmisiä, jotka, kuten myöhemmin kävi ilmi, olivat toledolaisia kauppiaita, matkalla Murciaan ostamaan silkkiä. Heitä oli kuusi, ja he tulivat päivänvarjoineen, mukanaan neljä ratsastavaa palvelijaa ja kolme jalan kulkevaa muulirenkiä. Tuskin ehdittyään heidät nähdä Don Quijote kuvitteli tästä koituvan uuden seikkailun ja tahtoen kaikessa, mikäli hänestä näytti mahdolliselta, jäljitellä kirjoistaan lukemiansa kohtauksia, hän suunnitteli erään, joka hänen mielestään sopi hyvin tällä kertaa. Hän varautui uljasryhtisenä ja pelottomana jalustimiinsa, suori peitsen, nosti kilven rinnalleen ja pysähtyi keskelle tietä odottamaan noita vaeltavia ritareita (niinä hän näet heitä harkintansa perustuksella piti). Heidän saavuttuaan silmän- ja korvankantaman päähän Don Quijote korotti äänensä ja huusi heille häikäilemättä:
— Kaikki pysähtykööt, elleivät kaikki tunnusta ettei koko maailmassa ole kauniimpaa neitoa kuin Manchan keisarinna, verraton Dulcinea Tobosolainen.