— Mitä haluat, Sancho veikko? — kysyi Don Quijote yhtä poruiseen ja kurjaan sävyyn kuin Sancho.
— Pyytäisin, jos mahdollista, — vastasi Sancho — teidän armoanne antamaan minulle pari kulausta sitä peräprässin juomaa, jos teidän armollanne on sitä tässä käsillä; ehkä se auttaa luitten rikkoutumisessa yhtä hyvin kuin haavoissa.
— Jos minulla onnettomalla se tässä olisi, niin mitä meiltä puuttuisi? — virkkoi Don Quijote. Mutta minä vannon sinulle, Sancho Panza, vaeltavan ritarin kunniasanalla, että se on minun hallussani ennen kuin ehtii kulua kaksi päivää, ellei kohtalo toisin määrää, kun vain kykenen taas kunnolla liikuttamaan käsiäni.
— Entä kuinka monta päivää teidän armonne arvelee kuluvan ennen kuin kykenemme huiskuttamaan jalkojamme? — kysyi Sancho Panza.
— Omasta puolestani — virkkoi peitotta ritari Don Quijote tiedän sanoa vain etten osaa määrätä niiden päivien lukua. Mutta itse olen syypää tähän kaikkeen, sillä minun ei olisi pitänyt käydä miekka kädessä sellaisia henkilöitä vastaan, jotka eivät ole saaneet ritarilyöntiä niin kuin minä; siksi uskonkin että taistojen jumala on antanut tämän kurituksen tulla osakseni rangaistukseksi siitä, että olen rikkonut ritariuden lakeja. Siitä syystä, Sancho Panza, sinun tulee tarkoin huomata mitä nyt sinulle sanon, sillä se on erittäin tärkeätä meidän kummankin menestykselle. Kun havaitset tuollaisen roskaväen toiste meitä jotenkin solvaavan, älä odota, kunnes minä tartun miekkaan käydäkseni heitä vastaan, sillä en tee sitä enää missään tapauksessa, vaan tartu sinä miekkaasi ja kurita heitä mielin määrin; jos taas heitä auttamaan ja puolustamaan tulee ritareita, niin minä kyllä osaan sinua auttaa ja torjua heidät koko voimallani, sillä olethan jo tuhansista näytteistä ja esimerkeistä huomannut, kuinka kauas ulottuu tämän minun väkevän käsivarteni voima.
Niin kopeaksi oli herra parka tullut voitettuaan urhoollisen biskajalaisen. Mutta hänen neuvonsa miellytti Sancho Panzaa niin vähän, että hänen täytyi välttämättä siihen vastata näin sanoen:
— Herra, minä olen rauhallinen, leppoisa, sävyisä mies ja osaan vaiti ollen sietää minkä loukkauksen tahansa, sillä minulla on vaimo ja lapset elätettävinä ja hoidettavina. Tahdon siis minäkin teidän armollenne vain ilmoittaa, määrätä kun en tietenkään voi, etten missään tapauksessa tartu miekkaan, en talonpoikaa enkä ritaria vastaan, ja että tästä lähtien ja kunnes astun Jumalan kasvojen eteen annan anteeksi kaikki ne vääryydet, joita minulle on tehty ja vielä tullaan tekemään, olkoon niitä minulle tehnyt ja tehköön nyt tai vasta ylhäinen tai alhainen, rikas tai köyhä henkilö, aatelinen tai aateliton, mistään säädyn tai aseman erotuksesta huolimatta.
Tuon kuultuaan hänen isäntänsä vastasi:
— Jos hengitykseni sujuisi kyllin hyvin voidakseni puhua jotenkin esteettömästi ja jos tässä kylkiluussani tuntuva kipu hiukan hellittäisi, niin selittäisin sinulle, Panza, kuinka pahasti erehdyt. Kuule, sinä syntinen: jos onnen tuuli, joka on tähän saakka puhaltanut meitä vastaan, kääntyy meille myötäiseksi ja täyttää toiveidemme purjeet, niin että saavumme turvallisesti ja mitään vastusta kohtaamatta satamaan johonkin niistä saarista, jotka olen sinulle luvannut, niin kuinka kävisikään sinun, jos sen valloitettuani tekisin sinusta sen hallitsijan? Sinähän teet sen mahdottomaksi, koska et ole etkä tahdo olla ritari, et uskalla etkä aio kostaa kärsimiäsi vääryyksiä ja puolustaa herruuttasi. Sinun tulee näet tietää etteivät asukkaiden mielet vastikään valloitetuissa maissa ja maakunnissa ole milloinkaan niin tyynet ja siinä määrässä uuteen hallitsijaan suostuvaiset, ettei tarvitse pelätä heidän ryhtyvän mihinkään uusiin yrityksiin jälleen muuttaakseen asiain järjestystä ja, kuten sanovat, vielä kerran koettaakseen onneansa. Sen tähden tulee uuden hallitsijan olla kyllin järkevä osatakseen oikein menetellä ja kyllin miehuullinen kyetäkseen hyökkäämään ja puolustautumaan, tapahtukoon mitä tahansa.
— Äskeisessä tapahtumassa — vastasi Sancho — olisin mielellä viljellyt sellaista järkeä ja sellaista miehuutta kuin teidän armonne sanoo; mutta minä vannon teille, köyhän miehen kunnian nimessä, että kalpaan enemmän laastaria kuin keskustelua. Katsokaa nyt, kykeneekö teidän armonne nousemaan, niin autamme Rocinantea, vaikka se ei sitä ansaitse, koska se oli koko tämän pieksemisen alkusyy. Enpä olisi ikinä uskonut sellaista Rocinantesta, jota olen pitänyt siveänä olentona ja yhtä rauhallisena kuin itseäni. Mutta tosipa on se puhe, että tarvitaan pitkä aika ennen kuin oppii henkilön oikein tuntemaan ja ettei tässä elämässä ole mitään varmaa. Kuka olisi arvannut että teidän armonne annettua niin aimo iskuja sille onnettomalle vaeltavalle ritarille piti tulla kuin tilauksesta ja heti jatkoksi tämä rajuilma, josta satamalla satoi iskuja selkäämme?