— Sanoinhan jo, veliseni, ettei teidän pidä ajatuksissannekaan enää jaaritella noista myllyistä, — virkkoi Don Quijote — sillä niin totta kuin… enempää sanomatta minä vanutan teidät hengiltä.
Sancho oli vaiti, koska pelkäsi isäntänsä panevan täytäntöön tuon uhkauksensa, joka sinkosi hänen suustaan kuin kuula.
Mitä tulee kypäriin, ratsuun ja ratsastajaan, jotka Don Quijote näki, seikka oli seuraavanlainen. Niillä tienoilla oli kaksi kyläkuntaa, toinen niin pieni, ettei siinä ollut myymälää eikä parturia, toisella, aivan lähellä sijaitsevalla sitä vastoin oli nämä molemmat. Niinpä suuremman kylän parturi toimi toisessakin milloin siellä oli iskettävä sairaan suonta täi ajeltava jonkun parta, ja siinä tarkoituksessa parturi nytkin oli matkassa, mukanaan messinkinen parranajovati. Hänen matkatessaan sattui sitten niin, että alkoi sataa, ja hän, tahtoen varjella tahraantumasta nähtävästi uutta hattuansa, pani päähänsä vadin, joka hohti kirkkauttaan puolen peninkulman etäisyyteen. Hän ratsasti ruskeanharmaalla aasilla, kuten Sancho sanoi, ja siitä syystä Don Quijote oli näkevinään kimohevosen, ratsumiehen ja kultakypärin; hän näet sovitti varsin vaivattomasti kaiken näkemänsä hulluihin ritarihaaveisiinsa ja harhaan osuviin aatoksiinsa. Nähdessään sitten ratsastaja paran saapuvan lähemmäksi hän hyökkäsi mihinkään puheisiin rupeamatta peitsi sojossa päin, Rocinanten pannessa parastaan, aikoen kerrassaan lävistää miehen, mutta huusi sentään hänen luokseen ehdittyään, vauhtiansa silti hiljentämättä:
— Puolustaudu, sinä vaivainen olento, tai luovuta vapaaehtoisesti se, mitä täydellä oikeudella omakseni vaadin.
Parturi, joka mitään arvaamatta ja ajattelematta yhtäkkiä näki tuon aaveen käyvän päälle, ei osannut väistää peitsen iskua muuten kuin pudottautumalla aasin selästä. Tuskin maahan ehdittyään hän kimposi pystyyn vikkelämmin kuin kuusipeura ja alkoi juosta viilettää pitkin lakeutta niin nopeasti, ettei tuulikaan olisi häntä saavuttanut. Vati jäi maahan, ja Don Quijote tyytyi siihen, sanoen pakanan menetelleen viisaasti ja jäljitelleen majavaa, joka metsästäjien kiivaasti ahdistamana hampaillaan puraisee poikki ja leikkaa irti sen, minkä luontaisen vaistonsa nojalla tietää olevan takaa-ajon aiheena. Hän käski Sanchoa ottamaan kypärin maasta; Sancho otti sen, piteli sitä käsissään ja sanoi:
— Se on totta totisesti hyvä parturinvati ja maksaa kahdeksan reaalia yhtä varmasti kuin yhden maravedin.
Hän antoi sen isännälleen, joka pani sen kohta päähänsä, käänteli sitä puoleen ja toiseen etsien silmikkoa ja kun ei sitä löytänyt sanoi:
— Sillä pakanalla, jonka mittojen mukaiseksi tämä kuuluisa kypäri aikoinaan taottiin, oli varmaan erittäin iso pää, ja pahinta on, että tästä puuttuu toinen puoli.
Kuullessaan parturinvatia toden teolla nimitettävän kypäriksi Sancho ei kyennyt pidättämään nauruansa; mutta samassa hän muisti isäntänsä suuttumuksen ja vaikeni äkkiä.
– Mitä sinä naurat, Sancho? — kysyi Don Quijote.