– Niinpä ei muuta — virkkoi kirkkoherra — kuin käydään heti juoneen; onni osoittautuu varmaan meille suopeaksi, koska on niin äkkiarvaamatta avautunut mahdollisuus teidän auttamiseksenne, hyvät vieraat, ja me olemme samalla löytäneet keinon saavuttaaksemme, mitä olimme suunnitelleet.
Dorotea otti nyt nyytistään eräänlaisesta upeasta villakankaasta tehdyn kokonaisen puvun ja toisenlaisesta kauniista viheriästä kankaasta tehdyn mantiljan sekä lippaasta kaulanauhan ja muita koruja, jotka suori tuossa tuokiossa ylleen, niin että näytti tosiaankin rikkaalta ja ylhäiseltä naiselta. Hän sanoi ottaneensa tämän kaiken ja vielä muutakin mukaansa kaiken varalta kotoa lähtiessään, mutta toistaiseksi ei ollut tarjoutunut tilaisuutta niiden käyttämiseen. Kaikkia ihastutti erinomaisesti hänen sulonsa, viehättävä olemuksensa ja kauneutensa, ja he tuomitsivat typeräksi Don Fernandon, joka oli hylännyt semmoisen kaunottaren. Eniten oli kumminkin ihmeissään Sancho Panza, sillä hänestä tuntui (kuten totta olikin), ettei hän ollut ikäpäivinään nähnyt niin ihanaa olentoa; siksi hän pyysikin erittäin hartaasti kirkkoherraa sanomaan, kuka tuo kaunis neiti oli ja mitä hän haki näiltä tiettömiltä mailta.
— Tämä kaunis neiti, parahin Sancho, — vastasi kirkkoherra — on kerta kaikkiaan suuren valtakunnan Minomicónin perijätär suoraan alenevassa polvessa miehispuolelta ja on tullut etsimään isäntäänne pyytääkseen häneltä suosionosoitusta, nimittäin, että hän vaatii hyvitystä erään ilkeän jättiläisen tälle neidille tekemästä vääryydestä tai solvauksesta; ja niin tämä prinsessa on saapunut aina Guineasta asti, siellä kuultuaan, millaisessa maineessa isäntänne on oivallisena ritarina kaikkialla tunnetussa maailmassa.
— Hyvin etsitty ja hyvin keksitty, — virkkoi siihen Sancho Panza — ja sitä parempi, jos isännälläni on niin oiva onni, että hän saa hyvitetyksi tuon solvauksen ja korjaa tuon vääryyden tappamalla sen nartunpoikajättiläisen, josta teidän armonne puhuu ja jonka hän varmaan tappaakin, jos tapaa, ellei hän vain ole aave; aaveille näet isäntäni ei mahda yhtään mitään. Mutta erästä seikkaa minä mielin pyytää teiltä, herra lisensiaatti, muun muassa, nimittäin sitä, että teidän armonne, jos isäntäni tekisi mieli ruveta arkkipiispaksi, mitä minä juuri pelkään, neuvoo häntä heti naimaan tämän prinsessan. Siten hänelle käy mahdottomaksi ottaa vastaan arkkipiispan arvo, hän saa ihan vaivatta keisarikuntansa, ja minäkin saavutan, mitä haluan. Perinpohjin asiaa harkittuani olen näet sitä mieltä, ettei ole minulle hyväksi, jos isännästäni tulee arkkipiispa, minä kun olen kelvoton kirkon palvelukseen, koska olen nainut mies; ja jos nyt lähtisin hankkimaan tispanssia saadakseni nauttia kirkollisia tuloja, vaikka minulla on kuin onkin vaimo ja lapsia, niin eihän siitä mitään loppua tulisi. Niinpä siis, armollinen herra, koko niksi on siinä, että isäntäni heti nai tämän neidin, jonka nimeä en vielä tiedä ja jota siis en nimeltään mainitse.
— Hänen nimensä — vastasi kirkkoherra — on prinsessa Minomicóna; koska näet hänen valtakuntansa on nimeltään Minomicón, on selvää, että hänen oma nimensä täytyy olla tuo.
— Ei epäilemistäkään; — vastasi Sancho — minä olen huomannut monenkin ottavan liika- ja sukunimensä siitä paikkakunnasta, missä ovat syntyneet, joten heillä on niininään Pedro de Alcala, Juan de Ubeda tai Diego de Valladolid, ja nähtävästi on Guineassakin vallalla sama tapa: että kuningattaret nimittävät itseään valtakuntiensa mukaan.
— Niin kaiketi, — sanoi kirkkoherra — ja mitä isäntänne naimiseen tulee, teen mitä suinkin voin.
Siitä Sancho oli kovin mielissään, ja kirkkoherra ihmetteli yhtä hartaasti hänen yksinkertaisuuttaan ja sitä, että miehen päähän olivat nähtävästi piintyneet samat hullutukset kuin hänen isäntäänsä, koska hän ilmeisesti piti varsin varmana, että Don Quijotesta tulisi keisari.
Dorotea oli sillävälin jo sijoittunut kirkkoherran muulin selkään, ja parturi oli sovittanut leukaansa härän häntäparran; sitten he kehoittivat Sanchoa opastamaan heitä Don Quijoten luo, huomauttaen, ettei hänen pitänyt olla tuntevinaankaan lisensiaattia eikä parturia, koska hänen isäntänsä keisariksi pääseminen riippui juuri siitä, ettei hän heitä tuntenut. Kirkkoherra ja Cardenio eivät halunneet lähteä heidän kerallaan; Cardenio senvuoksi, ettei Don Quijoten mieleen muistuisi heidän riitansa, kirkkoherra siksi, ettei hänen läsnäoloaan toistaiseksi kaivattu. He siis antoivat toisten mennä edellä ja seurasivat heitä hiljalleen jalkaisin. Kirkkoherra oli vielä neuvonut Doroteaa, miten hänen tuli menetellä, mutta Dorotea kehoitti heitä olemaan aivan huoletta: kaikki tulisi tapahtumaan täsmälleen niinkuin ritarikertomukset edellyttivät ja kuvailivat. He olivat kulkeneet suunnilleen kolme neljännespeninkulmaa, kun näkivät kalliorykelmän keskellä Don Quijoten, joka nyt oli pukeissaan, mutta ei varuksissaan, ja Dorotea, saatuaan Sancholta tietää, että tuo oli Don Quijote, sivalsi piiskalla ratsuaan hyvin parroitetun parturin häntä seuratessa. Kun he olivat saapuneet hänen luokseen, hyppäsi asevartia muulinsa selästä ja kiiruhti kädet ojossa auttamaan alas neitiä. Dorotea astui vikkelästi ratsultaan, heittäytyi Don Quijoten eteen polvilleen eikä noussut, vaikka toinen kaikin voimin yritti saada häntä jaloilleen, vaan haastoi seuraavaan tapaan:
— Urhoollinen ja voimallinen ritari! Minä en suostu tästä nousemaan, ennenkuin teidän oivallisuutenne ja kohteliaisuutenne suo minulle suosionosoituksen, joka on koituva teidän oman persoonanne kunniaksi ja ylistykseksi sekä suureksi hyödyksi kaikkein lohduttomimmalle ja loukatuimmalle neidolle, mitä on nähty auringon alla. Ja jos väkevän käsivartenne urheus vastaa teidän kuolemattoman maineenne kaikua, niin olette velvollinen auttamaan tätä poloista, joka saapuu ylen kaukaisilta mailta, teidän mainehikkaan nimenne houkuttelemana, etsimään teitä auttajakseen kovissa kohtaloissaan.