— Oi prinsessa ja koko Toboson valtiatar! Kuinka voi teidän jalo sydämenne olla heltymättä, kun näette tässä ylhäisen persoonanne edessä polvillaan vaeltavan ritarikunnan lujimman patsaan ja tukipylvään?
Toinen tyttö sanoi tuon kuultuaan:
— Minun tekee mieli sukia sinua, sinä appiukkoni aasi! Kas vain, tulevatko nyt herraskaiset pitämään pilanaan meitä maalaistyttöjä, luullen, että me emme osaa piestä kieltämme yhtä hyvin kuin he! Menkää tiehenne ja antakaa meidän mennä rauhassa, se on teille terveellisintä.
— Nouse, Sancho; — sanoi nyt Don Quijote — minä huomaan selvästi, että Onnetar, joka ei ole vielä saanut kyllikseen minua kiusata, on sulkenut kaikki tiet, joita pitkin voisi jotakin iloa tulla vaivaiseen sieluun, mikä ruumiissani asuu. Ja sinä, kaiken oivallisuuden huippu, mitä ihminen voi omakseen toivoa, inhimillisen rakastettavuuden täydellisyys, tämän sinua palvovan sydämen ainoa lääke — koska minua vainoava ilkeä noita on luonut silmiini pilvisen kaihin ja vain minun silmissäni, mutta ei toisten, muuttanut sinun verrattoman kauneutesi ja sinun ihanat kasvosi vaivaisen maalaistytön hahmoon, kenties samalla muuttaen minutkin jonkinlaiseksi hirviöksi, siten tehden minut inhoittavaksi sinun silmissäsi, älä sittenkään lakkaa minuun lempeästi ja rakkaasti katsahtamasta, sillä näethän jo siitä, että olen nöyrästi polvistunut sinun väärennetyn ihanuutesi eteen, kuinka hartaasti minun sieluni sinua palvoo.
— Turhia loruja! — vastasi tyttö. — Minäkö huolisin kuunnella tuommoista jaaritusta! Pois tieltä ja päästäkää meidät menemään, ja kiitoksia vain paljon.
Sancho väistyi syrjään ja laski hänet menemään, ylen iloisena siitä, että hänen juonensa oli niin hyvin onnistunut. Huomattuaan päässeensä vapaaksi se tyttö, joka oli näytellyt Dulcinean osaa, hoputti heti »taka-astujaansa» pistäen sitä kepin päähän kiinnitetyllä piikillä; niin että se lähti viilettämään pitkin lakeutta. Mutta tuntiessaan pistävän piikin, joka ärsytti sitä tavallista enemmän, aasi alkoi hyppiä ja potkia, niin että neiti Dulcinea kellahti tantereeseen. Sen nähtyään Don Quijote riensi luo häntä nostamaan ja Sancho asettamaan sijoilleen satulaa ja kiinnittämään sen hihnoja; satula näet oli vierähtänyt aasin vatsan alle. Kun satula oli jälleen paikoillaan ja Don Quijote oli aikeissa nostaa noidutun valtiattarensa juhdan selkään, vapautti tyttö hänet siitä vaivasta: hän peräytyi pari askelta, otti vauhtia, löi molemmat kätensä aasin lautasille ja kavahti satulaan kevyemmin kuin haukka jääden siihen istumaan hajareisin kuin mies. Silloin sanoi Sancho:
— Saakeli soikoon, tuo meidän armollinen valtiattaremme on vikkelämpi kuin hiirihaukka ja hän voisi opettaa taitavimmallekin cordobalaiselle tai meksikolaiselle, kuinka satulaan hypätään! Hän hyppäsi kuin lennossa satulan takakaaren yli ja nyt hän panee ilman kannuksia konkarinsa juoksemaan zeebran lailla. Eivätkä hänen hovinaisensakaan ole häntä huonompia; ne mennä viilettävät kaikki kuin tuuli.
Niin oli tosiaan laita; huomattuaan Dulcinean nousseen satulaan molemmat toiset riensivät hänen jälkeensä ja menivät menojaan kääntymättä katsomaan, ennen? kuin olivat ehtineet puolen penikulman päähän. Don Quijote seurasi heitä katseellaan ja huomattuaan, ettei heitä näkynyt, kääntyi sanomaan Sancholle:
— Huomaatko nyt, Sancho, kuinka noidat minua vihaavat? Ja katso, kuinka pitkälle heidän ilkeytensä ja kateutensa ulottuu, koska ovat tahtoneet ryöstää minulta senkin ilon, jonka olisin voinut saada päästessäni näkemään valtiattareni hänen omassa hahmossaan. Minä olen totisesti syntynyt onnettomien esikuvaksi ja kovan kohtalon nuolien tähtäystauluksi ja maalilaudaksi. Sinun tulee myös ottaa huomioon, Sancho, etteivät nuo petturit tyytyneet ainoastaan muuttamaan ja toiseen muotoon saattamaan Dulcineaani, vaan että he ovat muuttaneet hänet tuon maalaistytön alhaiseen ja rumaan hahmoon vielä riistäen häneltä senkin, mikä on ylhäisille naisille erikoisemmin ominaista, nimittäin hyvän tuoksun, joka johtuu siitä, että heidän ympärillään on aina ambraa ja kukkia. Sinun näet tulee tietää, Sancho, että minä, rientäessäni auttamaan Dulcineaa tasa-astujansa selkään (kuten sinä sanot, vaikka se minusta näytti aasintammalta), tunsin niin voimakkaan valkosipulin hajun, että se sai minut voimaan pahoin ja myrkytti minun sieluni.
— Voi teitä riiviöitä! — huusi nyt Sancho. — Voi teitä kirottuja ja katalia noitia, kunpa saisin nähdä teidät kaikki pistettyinä nuoraan kiduksistanne niinkuin silakat vitsaan! Paljon te tiedätte, paljon te taidatte ja paljon te teette. Olisihan pitänyt riittää, te konnat, kun muutitte valtiattaremme helminä hohtavat silmät korkkitammien väriomeniksi ja hänen kultaiset kutrinsa punaisen härän häntäjouhiksi, sanalla sanoen, kaikki hänen kauniit piirteensä mitoittaviksi; eihän teidän olisi tarvinnut riistää häneltä hyvää hajua, olisimmehan ainakin siitä voineet arvata, mitä tuon ruman kuoren alla piili, vaikka minä en totta puhuen nähnyt hänessä mitään rumaa, vaan pelkkää kauneutta, jota vielä koroitti ja teki täydelliseksi eräs hänen huulensa yläpuolella oikeanpuolisessa poskessa oleva syntymämerkki, joka muistutti viiksiä ja jossa oli seitsemän tai kahdeksan enemmän kuin kämmenen pituista vaaleata karvaa, kuin kultalankoja.