— Kun kerran palvelija on noin viisas, niin kuinka viisas onkaan hänen isäntänsä! Jos he ovat menossa Salamancaan opiskelemaan, niin lyönpä vetoa, että he pääsevät tuossa paikassa hovituomareiksi; sehän käy kuin leikki; tarvitsee vain lukea ja tutkia ja saada hiukan suosijoita ja auttajia, ja niin on miehellä, kun hän vähimmin osaa sitä odottaa, tuomarinsauva kädessä tai piispanhiippa päässä.
Sen yön isäntä ja renki viettivät ulkona taivasalla. Seuraavana päivänä lähtiessään matkaansa jatkamaan he näkivät vastaantulevan jalankulkijan, jolla oli haarapussi kaulassa ja kädessä jonkinlainen pieni keihäs, jollaisia jalkaisin kulkevat viestinviejät käyttävät. Tultuaan lähemmäksi Don Quijotea hän joudutti askeliaan, saapui puolta juoksua hänen luokseen, kiersi käsivartensa hänen oikean reitensä ympärille, koska ei ylemmäksi ulottunut, ja sanoi hänelle, nähtävästi kovin mielissään:
— Oi armollinen herra Don Quijote Manchalainen, kuinka sydämestään armollinen herra herttua iloitseekaan saadessaan tietää, että teidän armonne palaa hänen linnaansa, missä hän yhä vielä oleskelee armollisen rouva herttuattaren kanssa!
— Minä en teitä tunne, hyvä ystävä, — vastasi Don Quijote — enkä tiedä kuka olette, jollette sitä minulle sano.
— Minä, armollinen herra Don Quijote, — vastasi kuriiri — olen Tosilos, herra herttuan lakeija, joka en halunnut taistella teidän armonne kanssa siinä Doña Rodriguezin tyttären naittamisjutussa.
— Herra siunatkoon! — sanoi Don Quijote. — Onko mahdollista, että olette se henkilö, jonka noidat muuttivat mainitsemaksenne lakeijaksi petoksella riistääkseen minulta sen taistelun kunnian?
— Älkää huoliko sanoa enempää, hyvä armollinen herra, — vastasi viestinviejä — sillä siinä ei totisesti ollut mitään noituutta eikä mitään kasvojen muuttamista: minä olin kentälle ajaessani lakeija Tosilos ja lakeija Tosilos olin sieltä lähtiessäni. Minä ajattelin mennä naimisiin tappelematta, sillä tyttö minua miellytti, mutta kävikin aivan toisin kuin olin ajatellut, sillä teidän armonne lähdettyä linnastamme herra herttua käski antaa minulle sata paria raippoja, koska olin rikkonut määräykset, jotka hän oli minulle antanut, ennenkuin lähdin taisteluun, ja kaiken loppuna ja päätöksenä oli, että tyttö on nyt nunna, Doña Rodriguez on lähtenyt takaisin Kastiliaan ja minä olen tässä matkalla Barcelonaan viemään varakuninkaalle kirjekääröä, jonka isäntäni hänelle lähettää. Ja jos teidän armonne haluaa saada pienen kulauksen, tosin hiukan lämmintä, mutta puhdasta ainetta, niin minulla on tässä taskumatti, jossa on sitä kaikkein parasta, ja joitakin viipaleita Tronchonin juustoa, joka kelpaa kutsumaan ja herättämään janoa, jos se sattuu nukkumaan.
— Tuota kelpaa kuulla; — sanoi Sancho — hiiteen kaikki muut kohteliaisuudet, ja antakaa tulla vain, hyvä Tosilos, kaikkien Intian noitien uhalla ja kiusaksi.
— Sinä, Sancho, olet totisesti maailman suurin ahmatti, — sanoi Don Quijote — ja lisäksi suurin hölmö, kun et ymmärrä, että tämä kuriiri on noiduttu ja tämä Tosilos väärennetty. Jää sinä hänen seuraansa ja syö minkä jaksat; minä ajan tässä hiljalleen eteenpäin ja odotan sinua.
Lakeija nauroi, veti esiin taskumattinsa, otti haarapussistaan juustonviipaleen ja kappaleen leipää. Sitten hän ja Sancho istuutuivat viheriälle nurmelle ja söivät kaikessa rauhassa ja hyvinä tovereina mitä haarapussissa oli, pohjaa myöten ja niin hyvällä ruokahalulla, että nuoleksivat kirjekäärön kuorenkin vain siksi, että se haiskahti hiukan juustolta. Tosilos sanoi Sancholle: