He lähtivät nyt puutarhaan, missä oli määrä aterioida sinä päivänä. Herttuatar näytti Sanchon kirjeen herttualle, jota se kovin huvitti. Sitten aterioitiin, ja kun ruoka-astiat oli korjattu pois ja oli nautittu hyvä kotva Sanchon hupaisista jutuista, kuultiin yhtäkkiä ylen surullinen huilun ääni ja kumean ja epävireisen rummun pärinä. Kaikki näyttivät säikähtävän tätä soraäänistä ja sotaista musiikkia, varsinkin Don Quijote, joka siitä kävi niin levottomaksi, että tuskin voi pysyä paikoillaan; Sanchosta ei ole muuta sanottavaa kuin että pelko ajoi hänet tavalliseen pakopaikkaan, nimittäin herttuattaren viereen tai hänen hameensa taakse; kuuluva ääni näet oli tosiaan ylen surullinen ja alakuloinen. Kaikkien jännittyneinä odottaessa nähtiin puutarhaan tulevan kaksi miestä, molemmat surupuvussa, joka oli niin pitkä, että viisti maata, ja tulijat löivät kahta suurta rumpua, jotka nekin olivat mustalla kankaalla päällystetyt. Heidän vieressään asteli pillipiipari, hänkin sysi- ja pikimusta samoinkuin toiset. Näiden kolmen jäljessä tuli jättiläismäinen hahmo, pikemmin kääritty kuin puettu mustaan kaapuun, jonka laahus oli suunnattoman pitkä. Kaapua kiersi vyötäisillä ja yli rinnan hankkilus, sekin musta, ja siitä riippui valtavan suuri mustakahvainen ja -huotrainen käyrämiekka. Hänen kasvojaan peitti läpinäkyvä musta huntu, jonka takaa paistoi tavattoman pitkä lumivalkoinen parta. Hän asteli rumpujen äänen tahdissa erittäin arvokkaasti ja tyynesti. Sanalla sanoen: hänen suuri kokonsa, juhlallinen käyntinsä, mustuutensa ja saattueensa todella saattoivat säikähdyttää kaikkia, jotka hänet näkivät tietämättä, kuka hän oli.
Hän siis saapui hitaasti ja juhlallisesti astellen luo ja polvistui herttuan eteen, joka toisten läsnäolevien kanssa seisoi häntä odottamassa; mutta herttua ei millään ehdolla sallinut hänen puhua, jollei hän sitä ennen noussut. Peloittava hahmo teki niin ja siirsi noustuaan hunnun kasvoiltaan paljastaen kaikkein kamalimman, pisimmän, valkoisimman ja tuuheimman parran, mitä ihmissilmät olivat milloinkaan nähneet, päästi sitten leveästä ja laajasta rinnastaan syvän ja sointuisan äänen, kiinnitti katseensa herttuaan ja lausui:
– Korkea ja suurivaltainen herra, minua mainitaan Trifaldin[4] Valkoparran nimellä. Minä olen kreivitär Trifaldin asepalvelua, hänen, jota nimitetään myös kamarirouva Tuskalliseksi ja jolta minä tuon teidän korkeudellenne viestiä, nimittäin pyyntöä, että teidän ylhäisyytenne suvaitsisi antaa hänelle luvan ja vapauden astua sisään ilmoittamaan huolensa, mikä on kaikkein ennenkuulumattomimpia ja ihmeellisimpiä, mitä kaikkein murheellisinkaan mieli on voinut maailmassa koskaan kuvitella. Ja hän tahtoo ensiksi tietää, asustaako tässä teidän linnassanne urhoollinen ja milloinkaan voittamaton ritari Don Quijote Manchalainen, jota etsimään hän on tullut jalkaisin ja paastoten Candayan kuningaskunnasta tänne teidän valtakuntaanne saakka, mitä sopii ja tuleekin pitää ihmeenä tai ilmettynä noituutena. Hän odottaa tämän linnoituksen tai huvilinnan portilla ja on valmis astumaan sisään heti teiltä suosiollisen luvan saatuaan. Olen puhunut.
Sitten hän ryki, siveli molemmin käsin partaansa ylhäältä alas asti ja odotti aivan rauhallisesti herttuan vastausta, joka kuului näin:
— Kelpo asepalvelija Trifaldin Valkoparta, me olemme jo monta päivää sitten saaneet kuulla armollisen rouvan kreivitär Trifaldin onnettomuudesta, hänen, jota noidat nimittävät kamarirouva Tuskalliseksi. Te, hämmästyttävä kamarijunkkari, voitte kernaasti sanoa hänelle, että hän saa tulla sisään ja että täällä on urhea ritari Don Quijote Manchalainen, jalomielinen ritari, jolta hän varmaan voi toivoa kaikkea mahdollista suojaa ja apua, ja samoin voitte hänelle sanoa minun puolestani, että jos hän avustustani tarvitsee, hän varmaan sitä saa, sillä minä olen velvollinen sitä hänelle antamaan jo senvuoksi, että olen ritari, jonka asiana ja tehtävänä on suoda apuaan kaikenlaisille naisille, erittäinkin leskirouville, jotka ovat joutuneet kärsimään vahinkoa ja surua, kuten hänen armonsa laita varmaan on.
Tuon kuultuaan Trifaldin taivutti polvensa maahan, antoi pillipiiparille ja rummunlyöjille merkin soiton aloittamiseen ja poistui sitten puutarhasta saman musiikin tahdissa ja yhtä juhlallisesti kuin oli tullut, jättäen kaikki ihmettelemään ulkomuotoaan ja ryhtiään. Herttua kääntyi nyt sanomaan Don Quijotelle:
— Suurimaineinen ritari, ilkeyden ja tietämättömyyden pimeys ei lopultakaan voi peittää eikä himmentää urheuden ja miehuuden valoa. Sanon tämän siksi, että teidän hyvyytenne on ehtinyt viettää tässä linnassa tuskin viikkoakaan, kun teitä jo tullaan etsimään etäisistä ja maan äärillä sijaitsevista maista; eikä vallasvaunuissa tai dromedaareilla ratsastaen, vaan jalkaisin ja paastoten saapuvat tänne surulliset ja huolenalaiset, luottaen siihen, että saavat teidän urhoolliselta käsivarreltanne apua huoliinsa ja vaivoihinsa, mikä kaikki on teidän suurten urotöittenne ansiota, joiden maine kiertelee koko tunnetussa maailmassa.
— Armollinen herra herttua, — vastasi Don Quijote — toivoisin nyt olevan tässä läsnä sen siunatun hengenmiehen, joka taannoin ruokapöydässä osoitti sellaista ynseyttä ja vihamielisyyttä vaeltavia ritareita kohtaan, jotta hän saisi omin silmin nähdä, ovatko mainitut ritarit maailmassa tarpeellisia; nyt hän varmaan saisi kouraantuntuvasti havaita, etteivät ylenmäärin murheelliset ja lohduttomat henkilöt lähde tärkeissä tapauksissa ja suunnattomissa onnettomuuksissa etsimään apua oppineilta, ei kyliensä suntioilta eikä sellaisilta ritareilta, jotka eivät tule milloinkaan pääsemään oman kylänsä rajoja kauemmaksi, ei joutilaalta hovimieheltä, joka mieluummin utelee uusia juoruja kerrottavakseen ja levitettäväkseen kuin pyrkii suorittamaan tekoja ja urotöitä toisten kerrottaviksi ja kirjaan merkittäviksi. Huolten lievitystä, apua hädässä, suojaa neidoille ja lohdutusta leskille ei saada miltään muilta henkilöiltä paremmin kuin vaeltavilta ritareilta, ja siitä, että itse kuulun heidän joukkoonsa, minä kiitän taivasta lukemattomat kerrat ja katson hyvin käytetyksi jokaisen vaikeuden ja vaivan, joka voi tielleni osua tässä kunniakkaassa toimessa. Tulkoon siis tuo kamarirouva ja pyytäköön mitä mielii; minä kyllä annan hänelle hänen kaipaamaansa apua käsivarteni voimalla ja miehuullisen henkeni pelottomalla päättäväisyydellä.
Seitsemäsneljättä luku,
jossa jatkuu mainio seikkailu kamarirouva Tuskallisen kanssa.